— Talo paloi siis vielä, kun te kotiin ehditte, kyseli Sipi, — vainolaiset olivat kai vasta lähteneet?
— Pohjiaan myöten se oli jo palanut, raunioissa vielä liekehti lieska. Valittavana voihki Vilpun rinta, kun hän niitä palavia raunioita kaiveli ja Enniä nimeltään huusi, niin että raikui synkkä korpi. Sinne vuoteelleen hän näet luuli vaimonsakin palaneen. Mutta hetken perästä kuului hiljainen valitus rannasta, — sieltä me Ennin löysimme, silloin vasta hän tainnoksistaan virkosi ja samalla lastaan huutamaan kävi… Ne olivat kirmakat ne huudot siinä kytevän hiiloksen partaalla, jota nyt molemmat vanhemmat sauvoilla kaivoivat, hakien palanutta lastaan … vieläkin ne äänet sisuani vihlovat. Tekipä mielemme huutaa meidänkin, sivullisten, miehisten miesten…
— Mutta ettekö lähteneet vainolaisten jäljille, kysyi kärsimätönnä Sipi, joka henkeään pidellen oli Laurin tarinaa kuunnellut. — Eihän ne olleet kovin kauas voineet ehtiä.
— Lähdimme tietysti, sepä olikin ensi työmme. Hurjana Vilppukin yhtäkkiä hiiloksen äärestä hyppäsi ja kostoa karjumaan kävi. Ennille teimme rotkoon taljoista vuoteen, sinne hänelle eväät jätimme ja itse lähdimme soutamaan, yön valvoneet miehet. Arvailimme näet savolaisten majailevan sen lahden seutuvilla, jonka viereisellä kankaalla olivat Hallin ampuneet. Siellä olikin heidän yötulensa; mutta aamu oli sinne joutuessamme jo pitkälle ehtinyt, pystyssä olivat siellä miehet — heitä oli kolme miestä ja yksi poikanen —, he näkivät jo kaukaa meidän tulomme ja kerkesivät muuatta saarta kiertäen pakosalle soutamaan.
— Mutta saavutitte kai katalat? uteli Sipi.
— Yksihankainen oli Vilpun haapio, edeltä ehtivät savolaiset suurelle selälle. Mutta sen yli mekin heidän vanavedessään viiletimme. Väsyneet olivat nukkumattomat miehet, vuorotellen siinä venheen pohjalla vähän unta otettiin, mutta aina oli veres mies airoissa, toinen perässä, emmekä me vainolaisia näkyvistämme päästäneet, vaikka he koettivat meitä eksytelläkin selän takaisiin salmivesiin. Ja kun he vihdoin itäiseen mantereeseen laskivat, niin sinne laskettiin mekin… Menoa oli se edellisen päivän karhunajo, mutta vielä hurjempi metsänajo siinä nyt alkoi … koirat edellä, miehet perässä, emmekä me otusta kuuluvistamme päästäneet. Savolaiset painuivat suoraan kotikyliään kohden, mutta sitä me emme säikkyneet, perästä vain laskimme yli soiden ja kankaiden. Henkensä edestä he pakenivat, sen he kyllä tiesivät, mutta koston sisu ajoi taas meitä…
— Seurasitteko heitä aina kylään asti?
— Sinne asti, — se savolaisten metsäkylä ei olekaan kuin vajaan päivämatkan päässä meidän kalajärviltä. Iltamyöhällä aukenivat maat ja vilahti taloja järven rannalta, jossa myrskytuuli ulvoi. Huutaen pakenijat sinne kyläänsä karkasivat, herättääkseen nukkuvat eläjät, ja liikkumaan siellä rupesi törmä, kun me vaaran rinnettä alaspäin laskeusimme. Säpsähdimme silloin, että jokohan mertaan juostiin, pysähdyimme hetkiseksi halmeiden taa. Mutta yli ohransängen viiletti Vilppu, enkä minäkään häntä yksin jättänyt. Akkoja siellä juoksi avokintuin tuulessa, hulmuavin hurstein, hiukset hajallaan … tuvistaan pakenivat miehetkin, me vain jäljestä kylän keskelle asti…
— Ja tappeluko syntyi vihdoin?
— Ei ollut aikaa tappeluun, keihäsjoukko jo rannalta meitä kohti kulki, ja ylen uupuneet olivat meidän miehet. Mutta nuotiot me tehtiin savolaisten taloista, ja kun taas vaaran laelle palasimme, niin näimme, että korkealle puhalsi siellä syysmyrsky loimuavia liekkejä…