— Eivätkä joutaneet savolaiset teitä enää ahdistelemaan?
— Ei heitä kuulunut. Pimeäksi oli jo käynyt yö, ja tuokion saloa takaisinpäin tarvottuamme retkahdimme me muutamaan ryteikköön huoahtamaan … ja nukuimmekin aamuyöhön asti. Emme tienneet, lienevätkö viholliset meitä yöllä hakeneet. Mutta venheemme me seuraavana iltana löysimme siitä, mihin olimme sen jättäneet, ja soudimme sillä Kihoskosken rannalta Enniä hakemaan. Siellä se yhä itki, eikä ole sen jälkeenkään paljoa itkemästä laannut.
Kauan vallitsi äänettömyys Karmalan tuvassa, kun Lauri oli kertomuksensa lopettanut. Ensimmäisenä sen katkaisi Tuomas-isäntä, joka verkalleen virkkoi:
— Ei ole elämisestä sielläkään takamailla. Johan se on koettu. Olen tässä epätoivossani tänä syksynä sitäkin miettinyt, olisiko jättää autioksi talo ja kaataa kaski niin kauas saloon, ettei sinne vouti osaisi. Mutta surkeus näkyy olevan sielläkin, ei armoa missään!
— Ei armoa missään, toisteli Suopellon Sipikin. — Kovassa on korven leipä! Täällä halla ja vouti, siellä verikoura savolainen. Mistä lopulta elät?
Pystyyn karahti silloin Karmalan ankara isäntä. Hän oli ikäänkuin saanut uuden puhdin siitä päivästä asti, jolloin hänet vouti pieksätti, usein hänellä sen jälkeen loiskahti loukattu luonto, ja nytkin hän melkein karjaisi:
— Sitä on meidän hallitusherroilta kysyttävä! Onhan se esivalta maassa, kysytään siltä, pitääkö meidän kuolla nälkään vaiko toisemme salolla tappaa? Sama on surkeus joka talossa. Eikö miehiä saada liikkeelle sitä kysymään?
Mutta Suopelto ei kohonnut kumarasta asennostaan; siitä polviensa välistä hän vain vastasi:
— Niin esivallaltako? On siltä kysytty ennenkin, on valitettu äskenkin, — mikä on ollut apu? Missä lienee koko esivalta enää… Kysytään vain, kysytään kerran vielä, mutta kylmäksi taitaa se meille jäädä.
Kylmää tuntui huokuvan aukinaisesta juoksulautaikkunasta tupaankin, jossa masentuneiden miesten keskustelu vähitellen talttui ja vaimeni. Ulkoa, tihkuvasta syyssateesta, saatteli emäntä sisään tyttärensä, joka yhä itki poltettua lastaan ja särjettyä onneaan, vaikka lapselta vielä itsekin näytti, — saatteli hänet vuoteelle ja siihen loimella pehmoisesti peitti. Ääneti hän äänettömässä tuvassa liikkui, sulki juoksulaudan, puhalsi tulen hiilokseen, sytytti päreen ja viritti liedelle valkean. Ja hahlaimesta riippuvaan perhepataan kaatoi hän tuohisesta jauhoja, joihin oli sekoitettu puoleksi hallan imellyttämää eloa, toiseksi jauhettua petäjänkuorta.