VIII. KAUKAISTEN KUOHUJEN LAINE.
Oli kekrin aatto. Jo aamusta päivin oli Enni lämmittänyt saunan Karmalan rannassa, hautonut vastat ja lyönyt löylyn, ja hän sulki nyt sievästi saunan oven ja sipsutti hiljaisin askelin törmälle. Henkiä ei saanut häiritä, kun ne saapuvat kekrisaunaan kotoiselle kylylle, niin oli ukko-vainaja aina opettanut, ja siksi Enni nyt vain varpaisillaan ja vähän arasti törmälle hiipi. Sillä talon vainajille oli se ensimmäinen löyly nyt lyöty, heille oli haudottu uudet vastat ja levitetty lauteille puhtaat oljet, — se oli tapa vanha ja varma vainajain päivänä.
Törmälle pysähtyi nuori nainen tuokioksi, loi kaipaavan katseen sumuiselle selälle, — sinne hän silmäillä muisti sekä selvällä että sumulla. Mutta ei näkynyt venhettä lahdelle soutavan, poissa viipyi aina se kaivattu alus.
Tyhjänä oli juhlaksi puhdistettu talo, kun hän sinne ehti, ja Enni astui suoraan omettaan, jossa hän arvasi äidin elukoille kekrirehuihin vierrettä sekoittavan, että ne talven taudeilta säilyisivät. Sieltä kävelivät he yhdessä Mustanahon kalmistoon, äidillä tuohisessaan kauhallinen kalakeittoa, Ennillä tuopponen olutta, jota oli kesäisestä panoksesta tilkka kekriin säästetty. Ääneti he kulkivat, hiljaa laskivat kantamansa henkien eväät syksyn kosteille sammalille, ja hiljaa he myös rinnettä alaspäin laskeusivat, risuja rasauttelematta, kivikoissa kolajamatta.
Silloin olivat jo miehetkin työstään palanneet, ja Tuomas-isäntä puhui tuvassa työvaatteita riisuessaan:
— Taitaa olla jo eläväinkin aika saunaan mennä, vaikkei olekaan nyt juhla-aterioille kiirettä. Ennen oli kekrinä kystä pöydässä, niin että notkuivat laudat, — nyt on särjen tintti herkkuna ja rasvana kuorerokka.
— Ihme juttu, kun kaikkosivat riistatkin lehdosta, valitteli Lauri, joka erätönnä oli metsältä palannut. — Lienevätkö lentäneet linnutkin ruttoa pakoon, niin arveli ainakin Pilvenperän Aapo, jolta syöjäsurma eilen äidin vei.
— Monta niitä haudataan taas huomenna syöjän surmaamaa, syöjän tai nälän…
Näissä synkissä tarinoissa perhe käveli alas kekrisaunaan, jossa henkien arveltiin jo kyllältään kylpeneen. Siellä löi nyt isäntä itse vihaisen löylyn, ikäänkuin sillä harmejaan ja vaivojaan hautoakseen, — hädintuskin muu perhe sitä juhlahellettä kestikään lauteilla, jotka kuin pilvenä peitti kirmakka höyry.
Mutta juhlavastain vinkuessa lennähti yhtäkkiä saunan ovi auki, ja sieltä kuului sakean huurun keskeltä reipas ääni, joka huudahti.