— Ennätinpähän kekrisaunaan, kun parhaani panin, — onko sijaa lauteilla soutaneen miehen?
Jo äänestä kaikki tulijan tunsivat, ja ilon huuto pääsi nyt taas kerran Enninkin umpinaisiksi painuneilta huulilta. Se tulija oli Vilppu, ja taas oli veitikka verevä ja sula, ja hänestä tarttui pian rohkeampi mieli matalamietteisenä kylpevään talonväkeenkin. Kiirehtiessään löylyn makeaan lämpöön puhui hän nyt laupein ja rohkaisevin sanoin nuorikolleen, joka hänen kengänkautojaan availi:
— Nyt heitetään surut taas hoikemmille, Enni, nyt tästä alkaa taas elämä uusi. Pojan meiltä polttivat katalat, mutta Enni, syntyypä uusi. Ja vähät me metsäpirtistä enää välitämme, toiset pirtit tässä pian saataneen ja niissä sileä elämä, — kehno ikänsä köyhänä raatakoon!
— Joko sinulla ovat uudet tuvat tiedossa? kyseli Lauri, ystävänsä iloa ihmetellen.
— Tuvista ei tietoa ole, mutta elämän me silti ehommille urille nyt työnnämme, ja silloin kyllä tuvatkin löytyvät. Sellaiset ovat nyt viestit läntisistä pitäjistä. Siellä eivät aio talonpojat enää heittäytyä huolissaan huokaamaan eikä nälkään kuolemaan, eivät aio antaa enää voutien iltikseen nylkeä raatajan kettä, siellä ovat tuumat jo lukossa, että tästä viheliäisyydestä tehdään tiukka loppu. Kärsinevätkö tätä nykyistä kurjuutta enää Sysikorvenkaan miehet, kun kuulevat muiden paremmille päiville pyrkivän, — sekin pian kuullaan.
— Minkähän aikovat niiden länsipitäjäin miehet tehdä, kun tulee vouti veronottoon, ihmetteli edelleen Lauri. Mutta Vilppu vain suloisesti vihmoi vastallaan selkäänsä, vihelsi ja virkkoi:
— Tule huomenna kirkolle, siellä sen kuulla saat. Huomennahan on kaikkien kirkkopyhimysten päivä, tokihan sinne silloin rahvasta karttuu, otetaanpa siellä männikössä ne asiat puheeksi.
— Niin mitkä asiat? kysäisi jo isä-Tuomaskin, hiukan hellittäen vihaisesta vastoittamistyöstään.
— Ne, että ajetaanko voudit ja herrat hiiteen, vai annetaanko heidän edelleen kansaa kiskoa ja kiduttaa.
Ja siinä vitsottaessa pitkään suloisessa kekrikylyssä kertoi Tuiran Vilppu nyt Karmalan väelle tarkempaan, mitä hän tällä kuukauden kestäneellä matkallaan oli kokenut ja kuullut. Köyhyys oli ollut sama Jämsänjoella kuin Sysikorvessa. Ei tarjoutunut siellä pakolaiselle sen onnellisempia elämänoloja. Mutta jo siellä vanhoissa naapureissaan liikkuessaan oli Vilppu tuntenut sitä uhkaavaa ja uhmaavaa humua, joka monessa pitäjässä nyt täytti kadon ja verottajain epätoivoisiksi ärsyttämäin talonpoikain mielet. Siellä oli jo hänelle kerrottu eräästä Huovi-Taavetiksi sanotusta Satakunnan miehestä, joka oli liikkunut myöskin pohjoisen Hämeen läntisissä pitäjissä ja kiusautuneilta talonpojilta kysynyt, aikoivatko he kauankin tätä kitumista kestää. Se Taavetti oli monet vuodet seurannut Eerikki Puke nimistä ritaria hänen miehenään Ruotsissa ja ollut hänen kanssaan mukana Ruotsin kansan vapaudentaistelussa sortavia herroja ja vieraita vouteja vastaan. Sieltä olivat talonpojat ajaneet herrat käpälämäkeen ja hankkineet itselleen siedettävät olot. Mutta kotipuoleensa palattuaan oli Taavetti nähnyt kotoisten talonpoikain samalla tavalla huokailevan verokuormain alla ja herrojen kynsissä, ja hän oli naapureilleen ihmetellyt, että kestättekö te sitä, mitä eivät Ruotsin rahvaat kärsi. Uuden toivon oli hän siten sytyttänyt kiusautuneisiin mieliin, ja siitä oli sanoma lentänyt kylästä kylään ja pitäjästä pitäjään…