— Vai oletteko te vehkeilijät jo marskin luona olleet, hänen asioillaanko te kuljettekin, ahaa, niinkö?
Sipi koetti selittämällä korjata Laurin tekemän varomattomuuden. Mutta hän ei ehtinyt ääneen päästä, ennenkuin Krister-herra yhä yltyvän vihansa kuumentamana jatkoi kuumaa puhettaan:
— Teissä härkäpäisissä suomalaisissa talonpojissa asuu niskoitteleva henki, mutta kautta Maarian, kyllä minä sen teistä kitken. Täällä te juoksette marskin asioilla vakoilemassa ja sitten vehkeilette verotalonpoikain kesken minua vastaan. Mutta minä teen solmun sekä vehkeistänne että ruikutuksistanne, siksi lujia tyrmiä on toki Torkkelin vanhassa linnassa, — niissä saatte miettiä, miten Kaarlo-herra teitä auttaa mahtaa!
Mutta se uhkaus nosti kuohuun jo Sipinkin luonnon. Hän veti esille
Turun marskilta saamansa turvakirjan ja lausui tyynesti:
— Ei meitä niinkään tyrmään suljeta, me olemme Kaarlo-herran suojeluksessa.
Mutta se ilmoitus ei suinkaan taltuttanut suuttunutta herraa, se päinvastoin häntä vieläkin ärsytti.
— Juuri sitä arvasin, juuri tuo kirjasi todistaa teidän väärällä nimellä linnaani tunkeutuneen.
Ja taas hän viittasi heitukalleen, mutta nyt rajusti:
— Tyrmään, hetipaikalla, siellä saavat moukat mädätä, kunnes heidän herransa on tästä maasta ajettu.
Ukon viimeisen purkauksen aikana oli nuori, uljas, vaaleaverinen ritari astunut huoneeseen ja pysähtynyt sanatulvaa kuulemaan. Se oli hänen nuorempi poikansa, Juhana Kristerinpoika, vielä nuoruuden vuosissa oleva, uljasotsainen, vapaakatseinen mies. Hän nyt kummissaan kysyi: