— Mitä ovat talonpojat tehneet, kun sinut noin suuttumaan saivat, isä?
— Bonden kätyreitä he ovat, samaa joukkoa kuin Olavi Tavast, jonka eilen sinun kehoituksestasi, pehmeästi kyllä, laskin menemään, — tuossa näet heidän mainekirjansa! Välemmin, huovi, vie miehet tyrmään, ja vastaa hengelläsi, etteivät karkuun pääse, niinkuin se äskeinen kapinamies!
Nuori ritari vaihtoi kysyvän katseen Degen-voudin kanssa, joka hänkin melkein säälien, mutta tapansa mukaan vaieten, katseli, kuinka siinä huolistaan valittamaan tulleita talonpoikia tyrmään raastettiin. Mutta Krister seurasi itse huoveja rappusille asti valvoakseen, että nuo ylpeät Hämeen miehet todellakin tyrmään vietiin, ja sieltäkin hänen käheäksi käynyt äänensä vielä jyrisi poistuvain jälkeen.
Mutta kun ukko sieltä palasi takkatulensa luo, tapasi hänet ankara yskänkohtaus, — hän oli liiaksi ärtynyt, hengästynyt, ja silloin se kohtaus hänelle helposti tuli. Vieläkin yritti hän vihojaan puhumaan, mutta sanat tarttuivat kurkkuun, hän oli läkähtyä ja vaipui kasvot sinervinä, silmät verestävinä, hervotonna nojatuoliinsa. Se ei ollut hänen pojilleen eikä Degen-ukolle mitään outoa, se oli heille tuttu suuttumuksen huippupiste, ja silloin oli heidän aina kutsuttava saapuville suoneniskijä, joka laski vanhuksesta pois liikoja vihaisia veriä, ja peitettävä rykijä turkiksiin, hikoilemaan ja rauhoittumaan. Niin he nytkin tekivät.
Ja koko linnan läpi lehahti silloin ikäänkuin hetkisen helpotuksen henkäys, — ankara isäntä oli taas ainakin pariksi päiväksi ankkuriin saatu! Hänen tuittupäinen kiivautensa rasitti näet aina kuin uhkaava painajainen linnan koko väestöä, josta se oli karkoittanut kaiken naurun ja elämänilon, luoden vain kylmän pelokkuuden koko ympäristöön. Nyt on herra taas saanut kohtauksensa, nyt hän on vuoteessa! — niin kulki salailoinen supatus linnassa suusta suuhun.
Siellä Krister Niilonpoika nyt makasikin hämärässä vuodehuoneessaan sänkyuudinten takana sävyisämpänä ja kesyttyneenä, makasi monien patjojen alla ja joi verta tyynnyttävää rohtokeitosta. Eipä kumma, että se kohtaus taas oli tullut, sillä kovin paljon olikin nyt kuumaveriselle vanhukselle kasaantunut yhtaikaa suuttumuksen ja mielenliikutuksen syitä. Niitä hän nyt tyyntyneempänäkin siellä muistoissaan hautoi.
Ensin se jääskeläisten verokapina. Ja sitä kurittamasta palattuaan oli häntä vastassa linnassa ollut monta tuskastuttavaa viestiä. Pahin niistä, Tukholmasta tullut, oli tiennyt kertoa, että hallitus siellä taas oli — marskin käynnin jälkeen — asettunut uudelle kannalle hänen viipurilaiseen läänitykseensä nähden, jonka kuningas hänelle jo keväällä oli luvannut; nyt se on taas kaikki hyvin epämääräistä. Ja joskin Krister oli kaikissa tapauksissa, vaikkapa aseväellä, päättänyt pitää linnansa, niin tuo kuninkaan horjuvaisuus häntä kuitenkin ärsytti. Mutta vielä enemmän oli häntä kiukuttanut se viesti, jonka jalosukuinen ritari Olavi Tavast oli samaan aikaan tuonut Turusta hänen veriviholliseltaan marskilta: Kaarlo Knuutinpoika tulee muka vain omansa ottamaan, hyvällä tai pahalla! Tulkoonpa se mahtaileva nulikka, koettakoonpa täällä komennella! — olisi sen asiamies kumminkin pitänyt salpojen taa sulkea, vaikka liekin piispan veljenpoika! Mutta olipa hän toki vastauksenkin saanut: "Niin kauan kuin veri suonissani virtaa, ei Kaarlo Knuutinpoika Viipurin linnaan astu, sen vannon kautta sieluni autuuden", niin oli Krister vastannut lähettiläänä käyneelle nuorelle Tavastille hänet linnastaan lähettäessään.
Näiden harmien lisäksi oli sitten tullut talonpoikain johtajan kaksinkertainen pako, joka Kristeriä sitä pahemmin harmitti, kun hän vainusi pakolaisen saneen salaista apua, eikä hän tiennyt keltä. Ja nyt kaiken kukkuraksi tuli tuo hämäläinen poikanulikka julistamaan hänelle, Krister Niilonpojalle, vasten kasvoja, että kansa luottaa enemmän hänen katkerimpaan vihamieheensä, kuin häneen, Kristeriin, itseensä, jota ei siis pidettäisikään mahtavimpana herrana Suomessa, — johan sitä vähemmästäkin saattoi verensalpakohtauksen saada!
Mutta eipä edes vuoteessaankaan, nahkasten välissä vanha toimenmies malttanut kokonaan lepuuttaa väsymätöntä tarmoaan eikä hillitä levottoman mielensä lentoa. Makuukammioonsakin hän kutsui poikansa ja linnanvoudin, jaellakseen heille, joskin nyt heikolla ja talttuneella äänellä, käskyjään:
— Degen, puhui hän, — vie sana veljellesi, pormestarille, että suolaporvarit nyt heti lähtevät syysretkelleen Danzigiin, jottei vain talvi tapaa, ennenkuin linna tarpeensa saa. Sillä kuka takaa, ettei "hanhenpoika" yritä lentää tänne jo talvikelillä, — kun hän minun kutsuni kuulee!