Mutta tämän asian yhteydessä vaivasi eräs aivan uusi tuuma vielä vanhan Kristerin väsymättömiä aivoja. Hän viittasi nuorimman poikansa luokseen ja kuiskasi:
— Ei siitä päästä vähemmällä, kuin että sinä, Juhana, matkustat Antti-herran laivassa Danzigiin, ostamaan muutamia niitä tuliputkia, joilla ne siellä ulkomaiden sodissa nyt ampuvat leveidenkin salmien yli. Viime kesänä näytteli minulle eräs Lyypekin kauppias sellaista kirnua laivassaan ja Viipurin muureilla se olisi piirityksen aikana hyvä kapine.
— Mutta kuka täällä osaa sellaista käyttää?
— Sinun se juuri täytyy oppia. Matkusta Flanderiin asti, jos et lähempää saa, ja tuo tullessasi tarpeeksi sitäkin tulihiekkaa, jota putkessa poltetaan. Parempi vielä, jos putkisepän mukaasi saat. Niillä lähetämme Kaarlo-keikarin toiseen maailmaan jo ennen kuin hän on Viipuria lähellekään ehtinyt.
Nuoren ritarin ei ollut vastenmielistä lähteä isänsä ilottomasta linnasta asioimaan hauskoihin hansakaupunkeihin, ja tällä kertaa pojat ihailivat isänsä sisua, joka pani hänet hankkimaan linnaansa noita uuden ajan merkillisiä keksintökoneita. He lupasivat tarkoin täyttää hänen käskynsä ja tahtoivat jo jättää isänsä yksin hikoilemaan ja tyyntymään. Mutta vielä viittasi vanhus heidät jäämään ja kysyi tuokion kuluttua:
— Mihin luulette "Filpuksen" paenneen, kaupungissa hän ei ole ja maakylät olen tarkoin haettanut? — Ja kun pojat eivät osanneet siitä mitään arvella, jatkoi vanhus: — Hän on ehkä paennut merelle päin, johonkin laivaan… Niilo poikani, kirjoita Lyypekin ja Räävelin porvareille, että jos sellainen "Filpus" sinne ilmestyy, niin on hän pantava kiinni ja lähetettävä Viipuriin. Ja hänen auttajansa, — kuule, ovatko hämäläiset varmassa tallessa?
— Ovat, mutta ethän heitä epäile, isä?
— Säilytä heitä tarkoin. Sillä pojalla oli viekas katse … ja suoneniskijä kertoi, että hänet aamulla oli tavattu märkänä rannassa… He ovat kaikissa tapauksissa Bonden väkeä, ja tahdonpa näyttää heille, kumpi meistä kahdesta lopultakin on mahtavampi Suomessa!
Niin kiukkuili vanhus, vaikka makasi heikkona vällyjensä välissä. Ja kaiken hänen kiukkunsa takana ja kaikkien toimiensa kannustimena oli se yksi ainoa suuri viha, jonka hänen mielensä täytti, — viha tuota Suomen toisessa laidassa elävää sukulaisylimystä kohtaan.
Mutta silläaikaa kuin linnanherra lämpimässä vuoteessaan vähitellen rauhoittui kuuman verensä vihoista, tekivät talonpoikaislähettiläät tuttavuutta sen uuden asunnon kanssa, jonka Krister oli heille antanut vastaukseksi Hämeen kansan haikeihin valituksiin. Se oli linnan pohjakerroksessa, kellarien ja halkovajain välissä, — Lauri arvasi heti, että se oli sama lokero, joka Vilppua varten toissayönä oli tyhjennetty, mutta jonka kohtalon oikku nyt yhtäkkiä oli Vilpun soutajan talvisuojaksi kääntänyt.