Siellä he istuivat kostealla permannolla eikä varsinkaan hyväuskoisen, sovintoa rakastavan Sipin mieli ottanut kuohumasta asettuakseen. Heillä oli oikea asia, vakava asia, jota ajaakseen he esivallan puoleen kääntyivät, ja sen vuoksi — tyrmään! Synkkänä hän puhui:
— Vaivainen näkyy olevan se, joka herrojen apuun turvautuu. Koetettiin kurjuutta väistää, takamaiden tappeluita ja miesten surmaa, mutta yhtä hyväpä olisi meidän tainnut olla tapparain varassa ajaa asiamme Lapinkorvessa ja vaikka kaatua tasapäässä tappelussa, kuin mädätä tällaiseen lokeroon!
Sipi potkaisi raudoitettua ovea, — se ei hievahtanutkaan, — vankoilla lukoilla oli se salvattu. Pieni kolo oli vain oven päällä ilma-aukkona ja lakeisena, mistä tunkeusi sisään hämärä valo.
— Linnanhäkissä ollaan, eivätkä tiedä lähettäjät, kunne katosivat asiamiehet.
Niin puhui katkerana sydänmaan vakava ja vapaa talonpoika. Mutta ääneti viskausi Lauri olkivuoteelle ja hänen mietteensä kiertelivät linnanherran huudoista ja tyrmän pimennosta pois aamuisiin unelmiinsa, jotka nyt kuin ilkkuvina irvinaamoina hänelle nauroivat. Mikä olikin ajanut hänet, metsänkävijän, kotoisilta hirvimailtaan kiertämään herrojen rappusissa, linnoissa ja tyrmissä? Olihan se ukko-vainajan perintö vakavana laskettu hänen nuorille hartioilleen, olihan hämäläisten yhteinen asia hänenkin asiansa. Mutta eipä sittenkään se ollut häntä taipaleelle lykännyt, — sen hän nyt siinä hiljaisissa käräjissään myönsi —, ei takamaiden pyynti eikä rajojen varmuus, ei… Toinen toivo oli näiden vaikutinten alla kytenyt syvemmällä hänen sydämessään, vaikka hän sitä monivaiheisella matkallaan harvoin oli muistamaan joutanut, toinen, oma asia hänet oli kannustanut hankkimaan rauhaa ja sopua savolaisten ja hämäläisten väleihin… Vielä aamulla oli se unelma häntä lämmittänyt…
— Tähän taisi päättyä unelma, — niin hän nyt huoahti, — tässä on nyt niiden retkien tulos!
Ja Lauri hymähti katkerasti, katsellessaan, kuinka Suopelto turhaan potki raudoitettua petäjätä. Mutta rauenneinakin nuo mieluisat mietteet häntä vielä lämmittivät ja rauhoittivat, ja kourassaan puristaen pientä, hopeaista mekonsolkea nukahti hän pian olkipahnoilleen, — hänellähän olivatkin vielä rästinä edellisen yön unet.
XIII. JUMALAN TUOMIO.
Meni syksy, tuli talvi. Pakkanen löi jäähän Viipuria ympäröivät lahdet, panipa riitteeseen virtavat salmetkin ja peitti lumillaan linnan jykeät muurit. Linnan pihalla sytytettiin hirsitulet lämmittämään ja valaisemaan töissään häärivää linnanväkeä, ja paksuissa susiturkeissa polkivat Olavintornin vartiat jäätynyttä tornin lakea, etsien turhaan rintavarustuksen takaa suojaa merituulen viimoilta. Mutta teinipojat saapuivat kaupungista linnaankin vääntämään Betlehemin tähteään, ja yksin tyrmässä tirppovat vangitkin kuulivat joskus tallirenkien tuvasta heidän helakoita joululaulujaan.
Siellä ne näet yhä istuivat linnan tyrmässä Sysikorven miehet, eivätkä he tienneet vapauteen pääsemisestään mitään. Linnanherra oli näet yhtaikaa tuomari ja toimeenpaneva valta, ja hän oli vain käskenyt tallentaa tarkoin marskin miehet.