— Arpi on — tuttujapa ovat Savon miehiä! Se on Tarvaisen poikia tuo, sama mies, joka kerran Savilahdella rinnukseesi kiinni kävi.
Yhä uteliaampina katselivat nyt Hämeen miehet uusia kohtalotovereitaan, jotka omaa kivikelkkaansa kiskoen aina väliin heidät jäällä sivuuttivat. Ja he näkivät pian, että jo savolaisetkin heidät tunsivat vanhoiksi vastustajikseen kalajärviltä, sillä supattavan kuuluivat hekin keskenään. Mikä vallaton salliman oikku oli nämä erämaiden taistelijat viskannut vastakkain yhteiseen vankityöhön, sitä he molemmin puolin ihmettelivät, mutta sanaakaan eivät nämä vihollisheimojen edustajat vielä toisilleen puhuneet, eivät hyvää eikä pahaa. Ja ikäänkuin toisistaan tietämättä he iltahämärässä vartijainsa saattamina kumpikin eri koppeihinsa painuivat.
Mutta muutamana päivänä pantiin heidät kaikki yhdessä suurta kuormaa kohottamaan, joka oli kinokseen kaatunut ja tarttunut, ja silloin ei oudoksi jääminen enää vedellyt. Puolittain leikkisästi virkahti siinä ensimmäisnä Suopellon Sipi:
— Näkyivät pudonneen Savon miehetkin tänne yhteiseen loukkuun.
Ja yhtä leikkisästi vastasi Poutasen mies:
— Ei näy katsovan sudenkuoppa, minkä metsän eläviä se pohjalleen ottaa. Te kuulutte jo kauan tässä kolossa olleen?
— Syksystä asti, vastasi Sipi. — Mutta mikä ajoi savolaiset nyt sydäntalvella tänne Viipuriin herroja vihoittamaan?
— Luultavasti sama asia mikä teidätkin.
— Joko on siis Savon puolessakin kyllästytty takamaiden taisteluihin, sillä niistä me lähdimme valittamaan ja rajankäyntiä anomaan.
— Niinpähän ovat vähän asiat meilläkin.