Tähän keskusteluun ottivat aluksi osaa ainoastaan Poutanen ja Suopelto. Nuoremmat miehet väänsivät ääneti koivukangilla kiveä rekeen, kumpikin puoleltaan, mutta toisiinsa paljon katsomattakaan. Mutta kun he vihdoin olivat kelkan kohdalleen saaneet, niin jo virkahti Tarvaisen Ohtokin vähän terävästi:
— Eipä ole kumma, jos kyllästytään, kun eivät hämäläisille enää takamaat riitä, vaan he jo tulevat kyliä polttamaan.
Hämeen miehet katselivat kysyvinä puhujaa, mutta enempää hän ei selittänyt. Vasta kun he hetken kuluttua vaivaloisesti kiskoivat raskasta kuormaa kinoksesta tielle ja sitä myöten sillalle päin, kävi Poutanen verkalleen tekemään selkoa heidän matkansa lähimmistä aiheista.
Viime syksynä oli tapahtunut yhteentörmäys savolaisten ja hämäläisten välillä aivan molempain rintamaiden laidassa, Vahvajärvillä, jonne kummaltakin taholta oli lähdetty syyskalan pyyntiin, kun ei kauemmas erämaihin uskallettu. Hämäläisten oli täytynyt peräytyä ja he olivat niin suuttuneet siitä, kun eivät kotimetsän laidassakaan saaneet talvikalaa pyydetyksi, että olivat heti uhanneet kostaa. Samaan aikaan kuului Sysikorven pappi palanneen kotiinsa kertoen, että turhiin oli rauennut hämäläisten lähettilästen matka herroihin, ja vähän myöhemmin oli tullut salokyliin sanoma, että toiset lähettiläät ovat vangitut, ehkäpä jo hirtetytkin.
— Siellä sai silloin epätoivo vallan, sen jo arvaan, lausui Suopelto, hyvin oivaltaen odottavan kotiväkensä tunteet ja tuumat.
— Niin lienee saanut, jatkoi Paavo,— sillä heti ensi talvikelillä hiihti odottamatta, aavistamatta, joukko Hämeen nuoria miehiä Savilahden laitakyliin, polttivat talot ja ajoivat eläjät talvipakkaseen…
Katkeralla äänellä sitä muuten sovinnollinen Savon mies kertoi, ja Tarvaisen Ohto lisäsi heti uhmaillen, että heillä oli samassa ollut aie hiihtää polttamaan koko Sysikorven asutus. Mutta siinä oli kuitenkin tuumattu tarkempaan miesten kesken ja silloin oli nähty, että kovin olivat jo savolaisistakin enimmät suivautuneet noihin alituisiin ryöstöretkiin. Päätettiin panna miehet verekseltään valittamaan esivallan edustajille tuosta hämäläisten väkivallanteosta ja pyytämään takamaihin rajoja. Ja sillä asialla he nyt olivat.
— Niin, köyhyyttä ja hätää ne erämaantaistelut ovat meidänkin kyliin tuoneet, lisäsi Paavo vielä. — Verottaja vie, minkä kotoinen kaski antaa, eläminen olisi saatava salolta, mutta sinne ei kyetä, — siitä täytyy tehdä selvä!
— Sen me olemme jo kauan älynneet, virkahti Sipi. — Mutta mikä selvyys hänestä syntynee, kun ei esivallalta tämän parempaa apua lähde.
Näitä kertoessaan ja keskustellessaan olivat miehet jo saaneet rekensä sillan luo ja istahtaneet kiville vakavina miettimään sitä kovaa kohtaloa, jonka heidän molempain rauhallinen sovinnon-yritys nyt oli osakseen saanut. Krister-herra oli ollut savolaisille melkein yhtä tyly kuin hämäläisille, eikä hän ollut luvannut heille mitään apua. Mutta kun Savon miehet onnettomuudekseen vielä olivat ruvenneet valittamaan siitä, että Säämingin salon savolaisia olivat äsken Laatokan puoleiset karjalaiset käyneet ryöstämässä, joten rahvas silläkin kulmalla tuskassa elää eikä jaksa veroja maksaa, niin oli heti Krister-ukolla hahmo muuttunut. Ja tuota pikaa hän oli määrännyt valittajat linnaan pakkotyöhön, muka verorästejään lyhentämään, — siellä raatakaa yhdessä hämäläisten ruikuttajain kanssa, niin oli hän ilkkuen kiljunut!