Ja siinä he nyt yhdessä raatoivat. Vartia tuli heidän kuormaansa kiirehtimään ja taas he koivukangilla väänsivät raskaita kiviä silta-arkkuun ja miettivät ääneti avutonta kohtaloaan.
Mutta sen kevätpäivän perästä, jolloin he ensi kerran olivat näin puheikkain joutuneet, yhtyivät Savon ja Hämeen miehet usein linnan töissä ja niistä lepäillessään ja keskustelivat rauhan miehinä yhteisistä asioistaan. Molempia kohdannut tyly sydämettömyys, yhteinen ikävä ja yhteiset huolet lähensivät tällä vankinaolon ajalla toisiinsa noita vihamielisten heimojen edustajia, jotka ennen vain katkerina vainolaisina olivat toisiaan ase kädessä erämaissa tavanneet. Vielä he tosin kauan toisiaan jonkunlaisella epäluulolla ikäänkuin etäältä puhuttelivat, ja varsinkin luimistelivat Savilahden Ohto ja Karmalan Lauri, vierekkäin sattuessaan, karsaasti kulmainsa alta toisiaan. Nämät nuoret miehet olivat juuri heimojensa johtajasukujen pitkän, katkeran vihan ja karmivain surumuistojen edustajia, eivätkä he toisiaan nähdessään voineet olla alituiseen ajattelematta kahakkaa Savilahden rannalla ja Sotisaaren veristä tappelua … heidän sydämensä eivät tahtoneet sulaa sovintoon edes yhteisessä vankityrmässä.
Mutta eräänä päivänä, kun he kahdessa kiveä arkkuun kiskoivat ja Tarvainen sitä tehdessään paljasti päänsä hikeä pyyhkäistäkseen, virkahti jo Lauri seivästoverilleen:
— Taitaapa olla tuo otsasi arpi minun iskemäni oman jousesi selällä.
Savon mies luimahutti silmänsä kerran epäluuloisena Lauria kohti, mutta eipä hän ilkkumista hämäläisen katseessa havainnut. Ja hetken kuluttua hän naurahtaen vastasi:
— Onhan niitä arpia saatu jos annettukin. Taistelussa täytyy iskeä, olen iskenyt minäkin.
— Olet, olet, — ollaanko kuittina?
— Ollaanpa vain, vastasi Savon mies verkalleen ja melkein kuin häveten, — hän varmaankin muisti, että hän oli tuon vieläkin punottavan, suuren arpensa saanut avonaisessa taistelussa, mutta itse oli hän piilosta Laurin ukon ja hämäläisten johtajan ampunut. Ja ikäänkuin johtaakseen muistot siitä laukauksesta loitommas hän jatkoi: — Jalkani lipesi siinä vesikivillä, muuten olisi ehkä tämä arpi sinun otsassasi. Mutta huimasti sinä löit nuoreksi mieheksi, paljon kului aikaa, ennenkuin pääkoppani umpeen kasvoi.
Lauri oli hyvillään, kun oli saanut sen ensi kankeuden katkaistuksi, ja jatkoi jo rohkeammin:
— Kasvavathan ne haavat umpeen, ja missä arpi on, siitä kohden on luu lujempaa. Sinne jäivät erämaille sinä kesänä molempain heimojen johtajamiehet ja siitä päivästä asti tästä rajan käynnistä ruvettiin puhumaan, — paljon sinne erämaihin on miehiä menetettykin!