Se lyhyt keskustelu työn lomassa liennytti paljon sydänten katkeraa kaunaa, ja iloisemmin, avonaisemmin katsein jo nuoret miehet työtään jatkoivat, keskustellen yhteisestä kohtalostaan. Ja Lauri siunasi jo hiljaisissa mietteissään sitä salliman oikkua, joka heidät oli tänne yhteen ahtaiden linnan muurien sisään sulkenut, sillä hän toivoi siitä vielä lujemmankin sovun kasvavan. Mutta kun Suopellon Sipi saapui arkulle kivikelkkaansa vetäen ja näki nuorten miesten siinä kahden sovinnonsanoja vaihtavan, niin hän silmänsä suuriksi leväytti, heitti jukon olaltaan hankeen ja astui kolmanneksi arkun luo tarinoimaan:

— Se on oikein, pojat, parempi laihakin sopu kuin paksu kauna, — varsinkin täällä herrain pihdeissä. Antaa harmien kuivettua, ja ajatelkaamme tosissamme eteenpäin niitä asioita, joista voi onnea ja elämistä molemmille heimoille kasvaa. Jos täällä me sovinnot sidomme, niin ne kestävät kyllä kotonakin, ja silloin on takamaan rauhakin taattu.

— Ja silloin me voimme koreasti kiittää Krister-äijää, joka meidät tänne linnaansa kiviä vääntämään jätti, — niin huudahti Pouta-Paavo, joka jo hänkin oli arkulle ehtinyt ja tuumien kulun tajunnut.

Iloisiksi olivat käyneet nuo vanhemmat miehet, jotka jo kauan olivat hautoneet heimorauhan ajatusta. Nuoret miehet eivät enää puhuneet mitään, mutta heidän kasvoistaan ja eleistään nähtiin kyllä, että sovintoon ovat jo hekin kypsät. Ja he yhtyivät jo ääneensäkin Sipin sanoihin, kun tämä vielä lopuksi virkkoi:

— Joku ratkaisu tässä linnassa pian pakostakin tapahtuu, sen sanovat kaikki, ja silloin se ratkee meidänkin asia. Niinpä arvelevat linnan miehetkin, että jymyherra meitä täällä vain työjuhtinaan pitää, mutta totta tuo kerran meidät irtikin laskee, kun herrat ovat välinsä selvittäneet. Ja jos ei laske, niin paetaan. Mutta silloin palataankin yhdessä kotipuoleen ja sanotaan: nyt kahakat pois, nyt ruvetaan sovinnolla erissä kulkemaan, sen me olemme päättäneet Viipurin linnassa!

Näitä keskusteluja Hämeen ja Savon miehet sen päivän perästä usein jatkoivat, istuen iltojakin yhdessä siinä suuremmassa, valoisammassa vankikopissa, johonka he nuoren Juhana-herran suosiosta olivat päässeet yhteen muuttamaan. Juhana-ritari oli näet usein talonpoikaisvankien kanssa tarinoinut ja huomannut heidät kunnon miehiksi, joita suotta tyrmässä rääkättiin, ja hän oli heille suonut monta helpotusta. Siellä he nyt, kuin kotoisessa pirtissä, iltaisin lämpimän lieden ääressä puutöitä nakertelivat ja suunnittelivat, miten he omasta aloitteestaan, jos ei ruunulta apua tule, koettavat takamaarajoistaan sopia, ja he kertoivat toisilleen kukin oman puolensa muistoja ja kokemuksia. Sinne oli Pouta-Paavo saanut Talli-Tapanilta vanhan kanteleenkin, ja sillä hän usein iltain kuluksi soitteli kotisalonsa surumielisiä säveliä, virittäen miesten mieliin uuden, voimakkaan koti-ikävän, mutta samalla rauhalliset, sovinnolliset tunteet. Ja monena iltana oli kasaantunut kiviselle permannolle pieni pino palaneiden päreiden tynkiä, ennenkuin miehet jutuistaan malttoivat makuulleen erota. —

Linnan suuressa asesalissa, huovipihalla ja tallituvassa, kehittyi sillä välin pingoittunut mieliala sitä kireämmäksi, kuta kauemmas kevät ehti. Toukokuun ensimmäisen päivän, pyhän Valpurin päivän, tiesivät jo kaikki siksi taitepäiväksi, jolloin linnassa joku ratkaisu oli tapahtuva. Siihen päivään asti, niin oli kuningas luvannut, sai Krister Niilonpoika pitää hallussaan Viipurin linnan, mutta silloin se olisi, kesällä tehdyn uuden sopimuksen mukaan, Kaarlo Knuutinpojalle luovutettava. Siihen päivään asti oli marskikin luvannut linnaansa odottaa, silloin hän oli uhannut tulla ottamaan sen hyvällä taikka pahalla, ja sitä varten hän oli nyt talvella vankan miehistön Turkuun koonnut. Mutta Krister-herra vannoi yhä synkempänä, että Viipuria hän ei ikinä marskille heitä. Jännittyneinä siis kaikki niin kaupungissa kuin linnassa tuota taitepäivää odottivat, rehkien siinä rajussa toimeliaisuudessa, jonka linnanherra tämän uhkaavan ajan varalta oli vireille pannut.

Mutta siitä työn nurinasta, joka nyt Viipurissa kaikkialla kohisi, puuttui intoa ja iloa. Porvarit murisivat, kun heidän täytyi ranta-aitoistaan jäätä myöten linnaan kuljettaa pitkiä kuormia viljaa ja särvintä. He tiesivät, että Krister-herra on ovela kaupoissaan; suuretkin tavaravarastot hän usein kuittaa porvariston pieneen tottelemattomuuteen… Mutta he murisivat hiljaa salmen takana, ja ankaran herran edessä he varpaillaan seisoivat. Pahempaa murinaa kuului näihin aikoihin itse linnan pihoilla. Linnan miehet rakentelivat siellä muureille heittokoneita, joilla vastustaa piiritysjoukkoa, he löivät jään läpi paaluja väylävesiin, estääkseen marskin laivastoa lähelle pääsemästä, mutta he supattivat sitä tehdessään keskenään, että olisi se parempi, jos tulisi linnaan isännänmuutos…

Vanhalle linnanherralle ei siitä mielialasta uskaltanut kukaan kertoa, mutta hän näkyi sen vaistomaisesti tuntevan, hän vainusi ilmassa peitettyä kapinanhenkeä. Ja siksi hän yhä pahemmin kiukutteli, kuljeskellessaan suurissa hirvennahkasaappaissaan ja tuuheissa ilvesturkeissaan tarkastamassa tekeillä olevia varustuksia, — häntä melkein harmitti, ettei kukaan hänelle ääneensä käynyt liikatyöstä valittamassa, ja hän takoi rautapääsauvaansa kevätiljankoon, haukkuen, että työ sujuu laiskasti, innotta. Eikä hän suinkaan myöntänyt, että hän itsekin tunsi syvemmällä mielessään jotain epävarmuutta. Onhan Torkkelin linna kovemmatkin kestänyt, hoki hän itselleen, onhan hän itse tuimemmassakin tulessa ollut, kaikkihan on nyt hyvin varustettua, — tulkoon marski äärille, kyntensä hän poltta…! Mutta näin kehuessaan luki Krister samaan aikaan miestensä kasvoista jotain kylmää aavistusta ja tunsi sitä omassa povessaankin.

Kaiken lisäksi tuli sitten pieni harmin sattuma.