Pääsiäisyönä vietettiin Kristuksen ruumiin juhlaa linnan kirkossa, johon koko linnanväki, vapaat ja vangitkin, oli keräytynyt. Linnanherra oli täydessä ritariloistossaan, poikineen ja naisineen, saapunut yömessuun. Hän oli polvistunut Neitsyt Maarian seinäkaapin eteen, jossa pyhä kuva säilytettiin, mutta jonka puuleikkauksilla ja maalauksilla rikkaasti koristetut ovet vielä olivat suljetut. Tuolla kuvalla oli ihmeitätekevä voima: sen kerrottiin linnan ratkaisevina hetkinä valauttavan silmästään kirkkaan kyyneleen linnan ja sen haltijan onnen puolesta. Sydänyön hetkellä piti nyt linnanpapin avata nuo kauniit ovet ja paljastaa kallis kuva koko kirkkorahvaan nähtäväksi, ja sitä hetkeä kirkossa äänettömänä odotettiin, miehet oikealla, naiset vasemmalla. Valahtaako kyynel jumalanäidin silmästä, lentääkö pyhä henki kyyhkysenä läpi kirkon…? Messun sävelet olivat juuri kuorosta vaienneet, eikä kuulunut yön hiljaisuudessa muuta kuin etäinen läppäys harmaidenveljien luostarista, kaukaa kaupungin takaa.
Silloin äkkiä katkaisi kumea rymähdys äänettömyyden. Se kuului viereisestä linnansalista, vaakunasalista, josta Krister äsken oli kirkkoon astunut. Moninkertaisena uusiutui kaiku tyhjissä, pimeissä holvihuoneissa, jopa itse kirkossakin vahakynttilät vavahtivat. Pappi kaikkosi peljästyneenä pyhänkuvan luota, ja polvistuneet hyppäsivät seisoalleen keskellä rukoustaan, — kaikkien katseet kääntyivät kauhuissaan sille ovelle päin, joka johti suureen vaakunasaliin.
Vasta tuokion kuluttua uskalsivat huovit tuohukset kädessä mennä katsomaan, mikä siellä oli kolissut linnanherran autiossa salissa. Ensiksi he eivät mitään nähneet, mutta sitten he huomasivat liehuvain tulien valossa, että peräseinän lattialla oli outo kasa: siellä makasi Krister Niilonpojan vaakunakilpi hänen kultakirjaillun drotsetin-pukunsa puoleksi peittämänä; vanha haarniska oli auki lattialla ja kypärä oli vierinyt nurkkaan. Irtautunut oli seinästä se rautainen väkinaula, josta tuo raskas vaakunakilpi oli riippunut, se oli romahtanut maahan ja silpaissut mennessään Kristerin juhla-asunkin, — siitä se jyrinä, joka kalpean pelon oli ajanut kirkkoyleisöön.
Krister-herra kiirehti vielä samana yönä naulauttamaan kilpensä paikoilleen, ja syyksi jykeän väkinastan irtautumiseen selittivät herroista toiset sen, että vaakunasalin muurit olivat kovasta lämmityksestä liiaksi kuivuneet, toiset taas arvelivat, että joku oli varmaankin pimeänpäässä kilpeen koskenut. Mutta niitä selityksiä ei kukaan uskonut. Tämä roiskaus käsitettiin enteeksi ja varoitukseksi, huonoksi enteeksi linnanherralle, jonka kilven ei enää kauan uskottu Viipurin vaakunasalissa riippuvan. Tieto tuosta Neitsyt Maarian oudosta ilmestyksestä levisi salaman nopeudella kaupunkiin ja kyliin ja kaikkialla ihmiset ristivät silmänsä ja sanoivat:
— Viipurin linnan antaa jumalanäiti nyt toisiin käsiin.
— Hän on hylännyt Vaasan suvun!
Eikä Krister-herra kaikella ankaruudellaan saanut sitä käsitystä taikauskoisen rahvaan mielestä lähtemään.
Ja ikäänkuin vastauksena tuohon enteeseen rupesi Viipuriin heti pääsiäisen jälkeen saapumaan hälyyttävä viesti toisensa perästä. Huhtikuun puolivälissä tuli tieto, että Eerikki Akselinpoika oli jo talvikelillä lähtenyt suuren sotajoukon kanssa kulkemaan itäänpäin Turusta, jossa marski itse kuului vain avovettä odottavan laivoihinsa noustakseen. Ja Suomenlahdelta, jossa jäät usein pysyivät kauas toukokuulle, olivat pitkät suvituulet jo huhtikuun lopulla ajaneet meren auki. Ratkaisun hetki läheni.
Krister-herra jakeli vinhasti määräyksiään takkatulensa äärestä — alas pihalle hän ei enää laskeutunut — ja sieltä piteli hän terästahtonsa voimalla edelleen kaikkia alustalaisiaan kovan kurin ja työn pihdeissä. Pikipatoja oli jo kannettava muurin laelle, siellä tarvittaessa kuumennettaviksi hyökkääjäin varalle. Saksasta tuodut tuliluikut oli pystytettävä tornien aukkoihin, kaikki oli valmistettava pitkänkin piirityksen varalta.
Jo saapuikin sanoma, että Eerikki Akselinpoika sotaväkineen majaili Virolahdella. Saapui toinen, että hän sieltäkin oli jo liikkeelle lähtenyt, — saattoi ehkä päivän parin perästä ehtiä linnan alle ja majoittua latokartanon rakennuksiin.