— Ne rakennukset on poltettava sieltä pois, siellä jäivät varustukset liian heikoiksi, — niin komensi Krister pojalleen Juhanalle, joka hänelle tämän viimeisen pikaviestin toi.
Ja ukon ennestään kiihtynyt toiminta-into leimahti nyt kuumimpaan liekkiinsä. Hän kutsutti heti linnanvoudin puheilleen ja kysyi tältä:
— Kuinka pitkäksi ajaksi on meillä nyt muonaa linnassa, jos vihollinen estää laivojamme linnaan pääsemästä?
— On hyvin kolmeksi kuukaudeksi, jos linnassa on sen nykyinen väki, vastasi Degen.
— Mutta linnassa ei saa olla nykyistä määrää väkeä, urahti ukko kipakasti. — Linnan täytyy kestää kuusi kuukautta, seitsemän, uuteen jääntuloon asti, ja siksi on naiset ja lapset vietävä linnasta pois juuri tällä hetkellä!
Linnanvouti pudisteli päätään, lähtiessään tätä käskyä viemään linnueelle, jonka mieltä hän tiesi sen taas kovasti sapettavan. Sillä huoveista olivat useimmat naineita miehiä, ja kuka elätti heidän turvattomat perheensä, kun ne linnasta pois lähetettiin.
Mutta Kristerin käsky oli ehdoton. Hän seisoi hetkisen hirsituleen tuijottaen ja pyörähti sitten äkkiä poikansa puoleen, käyden tätä tarkasti silmiin katsomaan… Kuusi kuukautta oli hän sanonut, seitsemän, mutta hän epäili sitä itsekin, ja hän tahtoi tutkia, epäilikö poikakin… Niin, epäilystä oli nuoren Juhanankin silmässä, ja siitä ukko taas tuliseksi ärtyi.
— Epäilykselle ei saa antaa tilaa, huusi hän, rautaisina meidän täytyy seistä… Ei, Kaarlo kuomaseni, tähän Viipurin linnaan sinun kompastua täytyy! Luulet korkeallekin lentäväsi, mutta muista, Tarpeian kallio oli ennenkin aivan lähellä Kapitooliumia, — ja se kallio olen nyt minä!
Degen palasi annettua käskyä toimittamasta, ja hänelle nyt linnanherra kumealla äänellä puhui:
— Mitä muita tarpeettomia suita meillä vielä on linnassa, niistä kaikista on eroon päästävä!