Krister katkaisi kiivaasti voudin sanat:
— He ovat Bonden kätyreitä, heillä on kyllä hyvä halu karata marskin luo, mutta he eivät pääse… — Ja kun vanha vouti yhä seisoi liikahtamatta paikoillaan, jatkoi Krister, hilliten vielä sen kiukun, joka hänen silmästään jo leimahti, kääntyneenä Juhana-poikansa puoleen:
— Vanhuuttaan rupesi Björn-Karhu meltomieliseksi, käy sinä Juhana ja toimita tuo asia!
Mutta nuori ritari, joka allapäin oli isänsä käskyä kuunnellut, nosti nyt surumielisenä päänsä ja vastasi:
— En voi, isä. Tunnen talonpojat, he eivät ole hirsipuuta ansainneet.
— Mitä tämä on…?
Hetkisen muljottivat Krister Niilonpojan silmät liikkumattomina, ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, että hänen, Krister Niilonpojan, käskyjä vastustettiin Viipurin linnassa. Mutta vähitellen kohosivat veret hänen päähänsä, ne tuntuivat puristavan umpeen hänen kurkkunsa, joten häneltä melkein karjahtamalla lähti ääni:
— Tottelemattomuutta, kapinanhenkeäkö tällä hetkellä linnanherraa vastaan! Vai niin, sanojani ei enää totella, eikö minulla ole enää käskijävaltaa Viipurin linnassa…? Mutta minä näytän että on, — heitukka, kutsu teloittaja tänne!
Mutta ovella seisovan soturin kääntyessä verkalleen ja haluttomasti saamaansa käskyä viemään astui nuori Juhana isänsä luo ja vielä pysähtyi ovinihtikin kuulemaan, kun ritari puhui:
— Isä, älä jännitä jousta liiaksi, älä anna käskyä, joka ehkä vastaasi nostaa sen tyytymättömyyden hengen, jota jo on linnassa olemassa…