— Uhkailetko?
Ankara herra tunsi, että hänen poikansa puhui totta, että tyytymättömyyden kipinä minä hetkenä tahansa saattoi linnassa liekkiin leimahtaa. Mutta hän julmistui nyt pojalleen juuri sitä enemmän, kun hän ei tuota tahtonut todeksi myöntää. Hän vaati, niinkuin aina ennenkin, että häntä, ja yksin häntä, oli toteltava, käskipä hän mitä tahansa. Ituunsa hän nyt senvuoksi tahtoi uppiniskaisuuden tappaa ja osoittaa linnalle, ettei hän armahda omaa poikaansakaan, jos tämä häntä vastustaa…
Vanha ritari sivalsi miekan huotrastaan ja kohotti kiiltävän aseensa, sen niskoittelevaan poikaansa survaistakseen. Jo hän oli iskemäisillään, kun hän vielä kerran katsahti nuoren Juhanan kasvoihin: niistä olivat poistuneet heleät veret, ne olivat kalpeat, surumieliset, mutta ne eivät anteeksi pyytäneet. Silloin katkesi hänen oma katseensa, jännittynyt käsivarsi hervahti … hän tapaili henkeä, veri oli taas tunkeutunut päähän. Ja yhtäkkiä tapasi ukon taas hänen vanha kohtauksensa, koristen rupesi rinta rykimään, vanhus peräytyi ja lutistui kuin vyyhti takaisin nojatuoliinsa, miekan pudotessa kilajavalla valituksella alas permantoon.
Degen-vouti ja Juhana kiirehtivät linnanherraa tukemaan, että hengitys kulkemaan pääsisi, ja lähettivät heti ovinihdin suoneniskijää hakemaan, mutta se oli jo myöhäistä. Äkillinen yskänkohtaus, joka ei nyt ollutkaan päässyt rinnasta esille, sulki hengen… Ukko aukoi suutaan, koetti päätään kohottaa, mutta tuokion kuluttua hänen päänsä retkahtikin hervotonna alas nojatuolin reunapuuta vastaan.
Krister Niilonpoika oli kuollut. Neuvottomina, hätääntyneinä seisoivat hänen poikansa ja Degen-vouti jäykistyvän ruumiin vieressä, kun hetken kuluttua suoneniskijä ja Niilo Kristerinpoika ja muuta linnanväkeä vaakunasaliin riensi.
Krister Niilonpoika on kuollut, — se sanoma levisi samalla hetkellä yli koko linnan ja sen työmaiden, synnyttäen kaikkialla hämmästystä, säpsähdystä, huolta. Kysymyksiä se viesti viritti monenlaisia, mutta surua tai kaipausta ei missään, — helpotuksen huokaus vain pääsi kaikkien rinnasta. Vahti, joka kuuritornin portilla seisoi, katsoi sanantuojaa tutkivasti, iski sitten silmää ja vihelsi tuokion kuluttua hilpeän sävelen, jommoista ei vuosikausiin oltu Torkkelin linnassa kuultu. Ja hän kertoi sen uutisen ilosanomana kaikille, jotka portista kulkivat. Mielistä ikäänkuin laukesi pitkäaikainen jännitys ja putosi raskas painajainen. Mitä nyt oli tuleva, sitä ei kukaan kysynyt, sillä tulipa mitä tahansa, poissa oli kaikissa tapauksissa se synkkä varjo, jonka ärtyisän äijän olemus oli ympäristöönsä heittänyt!
Hetken kuluttua soivat kuolinkellot sekä linnan että kaupungin kirkoissa, ja alttarien ääressä luettiin yksivakaisia sielumessuja. Mutta kadunnurkissa ja tiskipöytäin ylitse puristivat porvarit toistensa kättä, virkkoen:
— Kuule, miten kilkkavat kellot!
— Eivät kilka kuin surunkellot. Mutta rauha hänen levottomalle hengelleen!
Ja kun maalaiset viimeisiä talvikelin jätteitä myöten ajoivat Karjaportista ulos, niin he tullin takana sivalsivat virkkuaan vitsalla ja hihkaisivat metsänrinnassa.