— Se on siis varma päätöksenne, — isänne ei olisi siihen koskaan suostunut, muistutti melkein varoittaen Degen-herra, vaikka hän kyllä nähtävästi oli asiallisesti samaa mieltä.
— Sen tiedämme, — hänellä oli vanha valtakirja tähän linnaan, hän puolusti ikimuistoista oikeuttaan. Mutta meille ei ole tätä linnaa läänitetty, siksi emme tahdo uhmalla taisteluun käydä.
Niin virkahti hiukan alakuloisena Niilo-ritari, mutta hänen nuorempi veljensä lisäsi reippaasti ja päättäväisesti:
— Ja me lähdemmekin kaipauksetta tästä linnasta, Degen, nuoruutemme täällä ei ole ollut iloinen. Onneksi meille on meri näin aikaisin auennut, me purjehdimme pois iloisempiin maihin!
Sanaa puhumatta viskausi silloin vanha vouti satulaan, puristi sieltä vielä nuorukaisten kättä, ja ratsasti pois miehineen. Talonpoikaisvangit näkivät linnan huovien toisilleen iloisesti silmää iskevän, ja heillä itsellään oli samalla päätöksensä valmis: he odottavat Viipurissa vielä marskin tuloa, hän saapuu sinne kohta.
Kävellessään myöhemmin päivällä kuuriportin luo näkivät he Krister Niilonpojan suurta purjelaivaa kiinnitettävän kaupunkiin vievän sillan varrelle, portin luo. Ja samaan aikaan rupesivat linnan miehet siihen kantamaan Krister Niilonpojalle kuuluvia tavaroita, arkkuja, aseita, muonaa ja vaatteita. Sillalle ja salmen rannalle keräytyi tiheä joukko uteliaita kaupunkilaisia sitä lähtötouhua katsomaan ja linnan joutoväki seisoskeli vartiotornin jalustalla ja sen viereisellä muurilla ääneti seuraten tuota miehistön äänetöntä toimitusta.
Niin kului päivä iltaan ja yhä lastasivat linnan huovit laivaan Krister-vainajan tavaroita, — paljon niitä olikin kertynyt kahdenkymmenen vuoden aikana. Ilta oli harmaja ja hämärä, melkein syksyisen kolkko. Pilvinen taivas kuvastui tummaan veteen, jossa vielä mustuneita jäätelejä kuin aaveita uiskenteli ja jonka kylmiä laineita merituuli läikytti. Silloin kuului sillalle linnasta päin hienoista hyminää, ja kaikki muurilla olijat kääntyivät sinne pihalle katselemaan. Sieltä kannettiin itseään linnanherraa nyt pois Olavintornista, ja avopäin pysähtyivät pihallaolijat kaikki saattueen reunalle, kun se verkalleen laskeusi portille päin.
Etumaisena astui joukko harmaavelimunkkeja, vaipan huppu pään ja kasvojen yli vedettynä. He kävelivät hitaasti, kaksi miestä rivissä, kantaen käsissään pitkiä vahakynttilöitä, joiden liekit tuulessa lepattivat, ja surunvoittoista, yksitoikkoista, talttunutta hautavirttä he astuessaan hyräilivät. Heidän jäljessään kulkivat Kristerin vanhimmat vartijanihdit, kantaen hänen suurta, raskasta, tammista vaakunakilpeään, hänen ritarihaarniskaansa, kypäriänsä ja miekkaansa. Mutta linnanpappi, joka lähinnä arkkua kulki, heilutti suitsutusastiaansa verkalleen, surunvoittoisesti, ikäänkuin kaihoten ja kainostellen. Itse arkkua kantoivat huovit, jotka olivat miekkansa vyöltään riisuneet, ja arkun perässä astuivat sitten rinnakkain, paljainpäin, vainajan pojat, katseet maahan luotuina, sekä heidän huntupeittoiset naisensa, — useampia ei…
Kenenkään silmässä ei kyyneltä näkynyt eikä hiiskahdustakaan kuulunut monisataisesta ihmisjoukosta, kun arkkua pohjoisesta linnanportista ulos sillalle kannettiin. Vasta kun se oli laivaan nostettu ja huovit sen siellä hautaliinoilla laskivat syvään ruumaan, vasta silloin kuului hiljainen kuiske kansan joukosta. Siellä virkettiin:
— Siinä menee nyt mahtava Krister Niilonpoika, — päivän noustessa nostetaan jo purjeet!