— Hänet kuulutaan vietävän Vaasa-suvun hautakammioon Tukholmaan.
— Rauha hänen hengelleen!
Rauhaa vainajan levottomalle hengelle munkitkin vielä laivan kannella hiljaa hyräilivät, ja lepattava liekki heidän vahakynttilöistään kuvastui alas tummiin vesiin, jossa sitä aalto särki ja velloi. Mutta pian ruuman luukut suljettiin, tulet sammuivat, ja väkijoukko sillalta läksi verkalleen painumaan kaupunkiin päin.
Tämän väkijoukon mukana kävelivät kaupunkiin nyt Krister-vainajan talonpoikaisvangitkin, jotka tuota hiljaista surutoimitusta olivat kuuritornin viereiseltä muurilta katselleet. Kukaan ei heitä enää pidättänyt, vahtisoturikin oli heille kättä pistänyt ja sanonut: menkää! He kävelivät Hepo-Kaaperin vieressä taas hänen tupaansa suola-aittain luo odottamaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jonka tiedettiin viikon perästä laivastollaan saapuvan Viipuriin. Ja siinä sillalla astellessaan virkahti Savon mies silloin vielä vakavana vakavalle Hämeen miehelle:
— Eipä tainnut ylväs Krister-herra koskaan uskoa, että hänelle tällä tavalla tulisi lähtö Viipurin linnasta.
— Eipä tainnut, vastasi hämäläinen. — Toista ukko tarkoitti uhmaillessaan, että elävänä hän ei lähde koskaan linnastaan ja ettei hän koskaan sitä toiselle jätä.
Vieressä kulkeva Kaaperi lisäsi:
— Se oli nyt Jumalan tuomio!
XIV. KAARLO KNUUTINPOIKA SAAPUU VIIPURIIN.
Olavintornissa vahtina kulkeva vartia oudosteli eräänä toukokuun aamuna omia silmiään, katsellessaan linnan alla ja ympärillä leveneviä selkiä ja hienosti vihannoivia metsämaita. Hänestä eivät nuo selät olleet koskaan olleet niin suuret kuin nyt, hänestä oli nyt tornista katsoen joka taholla entistään paljon enemmän, paljon laajemmalta metsiä ja mäkiä, — näkihän hän tuolta salojen takaa järvensilmiä ja kunnaita, joita hän ei ollut koskaan ennen huomannut. Mistä ne olivat sinne tulleet, sitä ei vartia ymmärtänyt, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että tuo raikas toukokuun aamu oli niin harvinaisen kirkas ja tuo keväinen ilma niin läpikuultava, että se kantoi katseen tavallista kauemmas.