— Hoi vartia, eikö sinulla ole jo asiaa puhaltaa torveesi? kuului
yhtäkkiä miehevä ääni kysyvän linnan alemmalta parvekkeelta.
— Ei, ei näy vielä mereltä purjeita, huusi vartia vastaan, merelle silmäillen.
Ne purjeet olisivat nyt kyllä kaukaakin näkyneet, jos niitä siellä vain olisi ollut. Vartialla oli näinä päivinä erityisenä tehtävänä tarkastaa, milloin marski Kaarlo Knuutinpojan laivasto, joka oli Turusta matkalla, saapuu Viipurin edustalle, jotta linnassa ja kaupungissa ajoissa tiedetään vastaanottajaiset valmistaa. Ja tuo mies, joka häneltä sitä taas kyseli, se oli ritari Eerikki Akselinpoika Tott, marskin ystävä ja hänen maaväkensä päällikkö, joka jo toista viikkoa oli Viipurin linnassa majaillut ja nyt kärsimätönnä sinne herraansa odotteli.
Pyhän Valpurin päivänä oli Tott, sopimuksen mukaisesti, marssinut joukkoineen Viipurin linnaan, jonka avaimet vanha Degen-vouti häntä vastaan sillalle toi, — täyspurjeinen laiva oli silloin juuri kuljettanut entistä linnanherra-vainajaa ulos Uuraan salmesta. Samana päivänä oli Eerikki-ritari kiinnittänyt Kaarlo Knuutinpojan vaakunan vahtitornin portin päälle ja kiirehtinyt panemaan linnaa auttavaan kuntoon isäntänsä ja hänen perheensä varalle.
Laivasto viipyi — tuulet olivat nyt keväällä huonot Suomenlahdella — ja siksi Olavintornin vartian niin monesti päivässä täytyi huutaa alas utelevalle ritarille: Ei näy vielä purjeita.
Mutta liian kauaksi unehtui Olavintornin vahti sittenkin tänä aamuna silmäilemään noita mantereen puoleiselta taivaanrannalta siintäviä kaukaisia, uusia vesiä, — kun hän sieltä vihdoin taas kääntyi merelle päin, niin jo tulikin hänelle kiire vaskitorveensa tarttua. Sillä siinäpä oli salmen suussa pullea, valkoinen raakapurje … oli toinen ja kolmas, ne kasvoivat siihen nopeasti ikäänkuin merestä…
Vilkkaan liikkeen synnytti se törähdys heti niin hyvin linnan pihoilla ja silloilla kuin sen viereisessä kaupungissakin. Eerikki-ritari oli samassa tuokiossa jalkeilla, jaellen joka taholle käskyjään, ja hetken perästä jo vallitorneihin ja muurinkulmauksiin juhlalippuja pystytettiin, tallipihalla suittiin kiiltäviksi ratsuja ja siltakaiteelle levitettiin punaisia raanuja. Ritari itse kiirehti jo kaupungin puolelle, jonne laivain piti laskea, mutta vielä sinne lähtiessään muistutti hän huoveilleen:
— Kun laivat laskevat satamaan, silloin te laukaiskaa peräkkäin kaikki nuo tuliluikut, jotka Krister-herra on linnaan Kaarlo Knuutinpojan vastaanottajaisiksi hankkinut, — juuri hänelle niiden pitääkin nyt komeasti soida!
Kaupungissakin olivat pormestarit ja raatiherrat kovassa puuhassa pukeakseen punaisilla veroilla ja vihreillä vesoilla juhla-asuun sen rantakadun, jota myöten uuden linnanherran tuli saareensa ajaa. Hansa-saksojen rannalla olevat rihkamakaupat suljettiin, ja kirjavissa, helakanvärisissä, ihonmukaisissa pukimissaan ja suippokärkisissä kengissään kerääntyivät porvarit perheineen rantalaiturille, saapuvia aluksia odottamaan. Siihen kertyivät vähitellen kaikki Viipurin asukkaat, ylhäiset ja alhaiset, saksalaiset ja suomalaiset, kertyivätpä sinne kaikki kaupungissa olevat majamiehetkin — koko ranta oli pian kirjavanaan uteliasta väkeä.
Jo paukahtivat Kristerin tykit linnan valleilta, ja ankkuriin laskeneista laivoista läksivät nopeat venheet rantaan soutamaan. Ensimmäisenä saapui korkeasta johtajalaivasta marski itse perheineen laiturille, jonka reunalla kaupungin vanha pormestari, tummanpunaiseen virkaviittaansa ja neliskulmaiseen laakalakkiinsa pukeutuneena, hänelle saksankielisen tervehdyspuheen saneli. Siellä kilpailivat molempain luostarien päälliköt, mustain pitkänkalvakka priori ja harmajain paksunpullea guardiaani, sorvaillessaan latinalaisia tervehdyssanoja uudelle linnanherralle, joka samalla kielellä ja yhtä sorvatulla kohteliaisuudella heille vastasi. Mutta sysäten syrjään hengen miehet tunkeusi pian laiturin reunalle vanha linnanvouti Björn Degen, joka oli liian hartaasti Krister Niilonpoikaa palvellut ja senvuoksi hiukan levotonna vanhan linnanväen puolesta riensi uudelta herralta suopeata suosiota anomaan.