— Vanhat unhotetaan ja uutta aikaa ajatellaan nyt eteenpäin Viipurin linnassa! vastasi marski voudille, häntä ystävällisesti taputtaen. Ja kun hän näki voutivanhuksen takana hänen nuoren, kukoistavan tyttären punastuneena ja lapsekkaan iloisena polviaan notkistavan, niin jo valtasi marskin vallaton hilpeys. Hän nosti tuossa tuokiossa voimakkailla käsivarsillaan koholle tuon hennon immen ja suuteli kaikkien nähden hänen kukkivia poskiaan, virkkaen vilpittömällä, sydämestä lähtevällä ilolla:
— Näin minä Viipuriani tervehdin!
Silloin kävi hurmaantunut huumaus koko väkijoukon läpi. Ja vaikka ehkä laiturin monet muut hienohelmat kadehtivat pienen Kaarinan onnea, niin yhtyivät hekin kaikki siihen yleiseen, iloiseen, välittömään riemuhuutoon, joka nyt koko rannalta marskia vastaan kajahti.
Jo ensi näkemällään oli komea, leikkisä marski siten kaikkien viipurilaisten sydämet valloittanut. Liian yksitoikkoisen harmajaa ja synkänvakavaa olikin ollut nyt päättynyt aika Viipurissa Krister Niilonpojan ankaran komennon alla. Sen ajan nuoriso ei varsinkaan ollut tiennyt mitään niistä iloista, jotka sen iälle luonnostaan kuuluvat, naisia linnassa tuskin oli huomattu ollenkaan, he olivat siellä saaneet kuin häkissä kalveta käsitöittensä ääressä. Sen raskaan lumouksen taittoi marski heti, ja siksi hehkui nyt toivokkaana, innokkaana häntä vastaanottamaan saapuneiden nuorten ritarien mieli, siksi kukki uuden toivon puna nyt nuorten neitosten poskilla.
Mutta ylempää rannasta, ratsujen luota, jossa Eerikki Akselinpoika turhaan oli odottanut marskia satulaan nousemaan, pujottelihe hän vihdoin malttamattomana porvarien ja aatelisten hääriväin joukkojen lävitse laiturille, iski ystäväänsä olalle ja huudahti:
— Terve, Kaarlo, karjalaiseen valtakuntaasi, sitä ei meidän edes valloittaakaan tarvinnut!
— Tiedän, Eerikki, sivuutimme Kristerin ruumisarkun merellä.
— Kerrankin ymmärsi ukko väistyä oikeaan aikaan ja lopullisesti. Ja sinun retkiäsi seuraa aina onni! Uusi linnasi odottaa sinua — tule, nouse satulaan!
Uljaan näköinen oli marski ratsastaessaan nyt kiiltokypäräisen seurueensa keskellä, päätään pitempänä kaikkia muita, linnaan päin. Merituuli ja kevätahava oli ruskeaksi paahtanut nuo hienopiirteiset kasvot, jotka hän yleisölle paljasti nostaessaan tervehdykseksi sulkareunaista hattuaan, — hän näytti tosiaankin nuoruuden ja miehevyyden perikuvalta. Mutta uljas oli hänen seurueensakin. Aivan hämmästyneinä katselivat etenkin sydänmaan talonpojat, jotka hekin olivat Hepo-Kaaperin tuvasta rientäneet ulos uutta linnanherraa tervehtimään, tuota moninaista komeutta: loistavia kilpiä ja värikkäitä viirinauhoja, liehuvia lippuja ja tuulessa heiluvia töyhtöjä.
He olivat, yhdessä kaikki Savon ja Hämeen talonpoikaislähettiläät, asettuneet juhlasaattuetta katsomaan sillan korvaan sille törmälle, josta Lauri ja Sipi ensi kerran olivat Viipurin linnaa ihmetelleet. Harvakseen he siinä sanasen vaihtoivat, torvien pauhu esti heitä pitempään puhumasta. Mutta kun saattueen pää soittajineen oli jo ehtinyt sillalle, jossa linnan rummut saapuvia tervehtivät ja jossa linnan pappi tarjosi Kaarlo Knuutinpojalle suolaa ja leipää, silloin viittasi yhtäkkiä Lauri sormellaan kahta saattueessa rinnakkain ajavaa ratsumiestä ja huudahti: