— Katso, Sipi, katso sinäkin, eikö ole tuo laitimmainen ratsumies minun kasvinveljeni, Karmalan entinen Heino? Ja hänen vieressään ajaja, katso…!
Vanha talonpoika varjosti silmiänsä kämmenellään, ja todeksi hän sen näki. Siinä ratsasti Karmalan hento Heino-poika remseänä rotevampain ratsumiesten joukossa, taputellen rauhoittavasti kämmenellään hevostaan, joka näytti hiukan arastelevan siltapalkkien pauketta.
— On kautta pyhän Yrjänän, ja hänen rinnallaan ajaja ei ole kukaan muu kuin Tuiran Vilppu, ilmielävänä kuin minä tässä. Katso, jo Vilppu meidät keksiikin, katso, jo suu hymyyn kääntyy … nyt hän Heinoa reidestä nykäisee…!
— Mutta pyöriipä, pyöriipä Heinon silmä, hän ei nähtävästi ymmärrä, miten me täällä olemme. Mutta Vilppu näkyy ymmärtävän, se hirtehinen arvaa meidän tänne kiikkiin jääneen, katsos, miten hän melkein ilkkuen meille silmää iskee, se veitikka!
Saattue kulki ohi, ja sanattomina jäivät nyt Sysikorven miehet siihen vastakkain ihmettelemään, miten nuo heidän molemmat seikkailevat tuttavansa, joiden kohtalosta he omain vastoinkäymistensä ohessa olivat usein huolestuneina keskustelleet, nyt tuossa ajoivat Kaarlo Knuutinpojan komeassa juhlasaattueessa, hänen asemiehinään. Missä he olivat toisensa löytäneet, mitä olikaan siellä maailman rannalla tapahtunut, sillaikaa kuin korven miehet talvikauden olivat raataneet Viipurin linnan varustustöissä? Olihan Heino-parkaa odottava kohtalo hänen malttamattoman kolttosensa jälkeen Turun tuomiokirkossa ollut hyvinkin uhkaava. Ja Vilpun oli Lauri itse yösateessa viime syksynä soutanut kurjassa tilassa vieraaseen laivaan, — miten olivat he pälkähästään pelastuneet ja taas kunnian kukkuloille kiivenneet?
Sitä kyselivät Sysikorven miehet turhaan toisiltaan ja juhlasaattueen painuttua linnaan päättivät, hekin sinne lähteä tuttaviaan tapaamaan. Mutta siellä linnanpihalla oli nyt sekava mylläkkä ja hälinä. Siellä miehet huutelivat, kiroilivat ja nauroivat, uudet tulokkaat kun eivät tienneet, mistä he tilaa saisivat itselleen ja ratsuilleen, — siinä melussa eivät talonpoikaiset miehet tuttaviaan tavanneet. Vasta iltasella he sillalta Heinon kohtasivat, kun tämä juuri oli lähdössä kaupungista kasvinveljeään hakemaan, ja yhdessä he nyt nousivat vallille katselemaan juhlakokkoja, joita kaupunkilaiset marskin saapumisen kunniaksi juuri rannoille ja kukkuloille sytyttivät.
Iloinen oli se yhtyminen, ja kysymyksiä sateli siellä niin ristikkäin, että tuskin toinen ennätti vastauksen saada, kun jo toinen sitä odotti. Pianhan Sipi ja Lauri saivat kertoneeksi lyhyen tarinansa, jonka Vilppu jo heti olikin arvannut. Mutta kirjavat olivat noiden kirjavapukuisten kannusniekkain vaiheet, vasta vähitellen ja lypsämällä korven miehet niiden perille pääsivät, kun he pitkään istuivat kevätiltana, tarinoiden Viipurin linnan ulkovallilla, johon salmen takaa hohtivat juhlatulet.
— Luulimme sinun suoraan loukkuun juoksevan, kun näimme sinun Turun rannassa sotamiesten laivaan loikkaavan, virkkoi Lauri orpanalleen, hänen vaiheitaan udellen.
— Olihan siinä kova ristikuulustelu ensiksi kestettävä, kun kaikki huovit utelemaan kävivät, mitä piispan asemies tekee marskin laivassa. Mutta pahasti en hätäillyt, kun olin kerran kirkonmiesten kynsistä päässyt. Koetin ensiksi keksiä kysyjille pikkuvalheita, mutta lopuksipa siinä ei auttanut muu, kuin tunnusta pois koko totuus!
— Entä laivamiehet, eivätkö sinua nuoriin panneet?