— Ei ne sotakarhut sitä kirkkojuttua niin pahana pitäneet, heillä on itsekullakin sellaisia pikkusyntejä sydämellään, — toiset heistä jo heti kahakalleni nauroivat ja minua kiittivätkin siitä, kun olin marskin puolta pitänyt. He olivat kaikki silloin rohkealla, reippaalla päällä marskin retkelle päästyään. Eikä minua kukaan ahdistellut, vaikka kuului juttuni kyllä tulleen marskinkin tietoon. Hänkin oli vain hymähtänyt sille kyydille, minkä Kristerin vakooja Turussa sai.
— Mutta mihin sinä siellä Tukholmassa jouduit, uteli Lauri edelleen, — ethän siellä ketään tuntenut?
— Oleskelinpa vain Turun huovien parissa ja odottelin heidän seurassaan, kun herrat linnassa neuvottelivat. Jos olisi siellä sota syttynyt, niinkuin jo puhuttiin, niin mukaan olisin lähtenyt minäkin. Kuningas kuuluu näet koettaneen peräytyä valoistaan. Eräänä aamuna päivän noustessa kutsui hän marskin puheilleen ja lupasi tälle silloin kaikki läänityksensä, mutta kolmea tuntia myöhemmin, kun neuvosto kokoontui, tahtoi hän riistää marskilta sekä Turun että Viipurin.
— Vai niin on epäluotettava kuningas, ihmetteli Sipi.
— Niin tuntuu olevan, mutta ei auttanut vikuroiminen sillä kertaa. Tästä Viipurin linnasta kuuluu olleen kovin tinka, kuningas kun oli sen jo Krister-herralle luvannut. Mutta marski ei siitä peräytynyt. Kerran oli siellä jo kiivastuttukin, niin kerrottiin. Joku valtaneuvos oli uhkaillut pistää Kaarlon vähän ahtaampaan paikkaan, mutta silloin oli tämä astunut ikkunan luo ja näyttänyt lahdella kelluvaa laivastoaan, — hänen ei tarvinnut kuin viitata, niin kohta olisi viisisataa miestä linnassa. Eikä me olisi vitkasteltukaan silloin maihin juosta… Silloin täytyi kuninkaan taas pyörtää sanansa … totta jumaliste, se oli ihanaa aikaa! Ja sitä juhlaa, kun marski taas palasi voittajana laivastoonsa, uusi sopimuskirja kourassaan … auta pyhä Egidius, kuinka siinä ryypättiin sakeinta, tulisinta espanjalaista…!
— Et toki silloin ketään vaivaista missään kirkossa pistänyt, veisteli
Lauri tuon juomakertomuksen johdosta, ja ääneensä toiset nauroivat,
Heino itse eniten. Mutta Sipi uteli yhä teinipojan tarinan jatkoa:
— Kauanko siellä Tukholmassa silloin mässäsit?
— Vierrettiin siellä monta viikkoa, kunnes laivasto taas eräänä päivänä teki matkaa takaisin Turkuun. Olisin ehkä silloin jo voinut marskin mieheksi päästä, mutta enpä uskaltanut näin verekseltään palata tuomioherrain näkyville. Jäin Tukholmaan. Mutta sielläkin tuntuivat jo liian monet juttuni tuntevan ja senvuoksi nousin muutamana päivänä erääseen Rääveliin menevään laivaan, — vaihdoin piispan aseviitan ja siihen kuuluvat helpeet muutamiin kolikkoihin. Räävelissä taas rupesin rikkaan saksalaisen kauppiaan rengiksi, — siellä ei entisiä vaiheitani kysytty ja siellä tulin suomenkielellä hyvin toimeen. Siellä elin kuin herran kukkarossa; kaikki teinilukuni ja pappisaikeeni olivat kerta kaikkiaan tuomiokirkon ristikäytävälle katkenneet, enkä niitä surrutkaan. Mutta siellä Räävelin satamassa tapasin sitten muutamana päivänä suolakuormaa tehdessäni — tämän Vilpun, joka seisoi siinä hajareisin suolavajan varassa, seisoi nukkavierun näköisenä ja pää riipuksissa, kuin olisi raajarikkoisten pyhimystä, herra Marttinusta avukseen huudellut.
— So, so…
Vilppu pyrki vastaan väittämään, mutta hilpeällä naurulla tervehtivät salon miehet tuota Heinon kuvausta karjalaisten kapinanjohtajan ulkonaisesta asusta, — jokseenkin samanlaisenahan hän oli ilmestynyt Hepo-Kaaperin tupaankin. Ja Lauri virkahti: