— Taisivat olla silloin kapeanlaiset kaatiosi, sinua kuulutettiin kiinniotettavaksi sekä idässä että lännessä.
Mutta Vilppu ei myöntänyt Räävelissä enää olleensa ollenkaan avuttomassa tilassa. Hän kertoi:
— Silloin yöllä, jolloin sinusta, Lauri, erosin, silloin teki kyllä vielä mieleni rukoilla sekä Marttia että Jaakoppia ja kaikkia pyhiä järjestään. Sillä enpä tiennyt, miten minua vieras laivuri aamulla kohtelisi, mereenkö minut viskaa vai Kristerin kouriin vie. Mutta kun aamulla olin kuullut ankkuria vivuttavan ja purjeita nostettavan, niin jopa rohkeampana kapusin kannelle ja kiroilin, että minut muka jo kaupungissa oli unhotettu laivaan nukkumaan… Ja kun parin päivän perästä Räävelin laiturilla seisoin, silloin jo ilovirttä veisasin, sillä Kristerin silmukasta olin silloin irti.
— Eikö sinua Krister-herra Räävelistäkin luovutettavaksi vaatinut, kyseli Sipi. — Hän kuuluu sinua kyllä kaikkialta kyselleen.
— Kyseli Räävelistäkin, lähettipä ankarat kirjeet sinne raadille, että "Filpus" on laitettava Viipuriin. Mutta vapaakaupungit ovat mahtavia puolestaan, ne eivät luovutakaan niin hevillä miestä, joka niistä on turvaa hakenut, kuin Viipurin luostarit. Ja kun Krister talvemmalla uudisti uhkauksensa, että hän Räävelille ihmeet näyttää, elleivät sen porvarit minua luovuta, silloin olin jo toisen herran miehiä, silloin oli minulla jo Kaarlo Knuutinpojan turvakirja povellani!
Mutta juuri sitäpä sisämaan miehet eniten kyselivätkin ja ihmettelivät, miten pakolaisten Räävelistä pitäin oli onnistunut päästä marskin miehiksi. Vilppu selitti senkin nyt varsin luonnollisena asiana. Kuullessaan Kristerin häntä Viipuriin vaativan oli Vilppu lähettänyt Kaarlo-marskille laajan valituskirjan, jossa hän oli selittänyt suurimman syntinsä olevan sen, että hän Kristerin kiskomisista ja jumalattomasta komennosta oli talonpoikain puolesta valituksen hallitukselle tehnyt. Hän tunsi Kristerin ja marskin välit! Ja vielä samana syksynä toi airut Turusta Räävelin raadille mahtavan kirjeen, jossa marski kielsi sitä miestä Viipuriin viemästä.
— Niin, siitä silmukasta toki helposti suoriusin, — jatkoi Vilppu —, ja olisin silloin mieluimmin palannut kotiin Päijänteelle, ellei marski olisi minua jo miehekseen pestannut. Mutta vaikeampi oli saada suojeluskirja Heino-pojalle, jonka nimi vielä roikkui Turun tuomiokirkon ovella.
— Taisipa siellä olla sinunkin nimesi, vastasi Heino.
— Jos olikin, niin tunnusta pois, että minä sinullekin armon hankin.
— Tunnustan, tunnustan, rehellisesti me olemme toisiamme auttaneet. Ja tässä nyt ollaan mahtavan herran mahtavina miehinä.