Reippaasti löi Heino kohtalotoveriaan olalle, nousten kävelemään vallille, johon vastapäisten rantain komeilta kokkotulilta nyt keväisen salmen takaa kuuluivat kisailevain nuorisojoukkojen laulut. Liikkeelle lähteäkseen nousivat jo talonpoikaisetkin miehet, sillä pian oli heidän aika linnasta poistua ennenkuin portit suljettiin. Mutta Lauri ei ollut vielä orpanansa vaiheista täysin selvillä ja siinä astellessa hän vielä uteli:
— Ilman muutako sinulle piispa leppyi ja armon soi?
— Eihän se ihan ilman muuta, — hän kuuluu lukeneen tuon kirkkorikokseni kaikkein pahimpain kuolemansyntien joukkoon. Mutta marski oli puolestani puhunut, — hän tarvitsi silloin paljon uskollista väkeä, hankkiutuessaan tälle Viipurin retkelle. Sen ehdon olivat kuitenkin tuomioherrat panneet, että minun pitää jonkinlainen katumuslahja Turun tuomiokirkolle maksaa.
Nauraen puuttui silloin Vilppu taas puheeseen:
— Siinäkin sinä minulta hyvän neuvon sait, kun kehoitin sinua tuomiokirkolle testamenttaamaan perintötalosi, jota sinulla ei olekaan.
— Niin, osuuteni Karmalaan, johon isä minut jo palaamasta kielsi.
Mutta kuulostihan se komealta lahjakirjassa: osuuteni perintötalooni…
Salon miehet eivät tienneet, tuliko heidän tosina vai ilveinä pitää kaikkia noita seikkailijain juttuja. Mutta uskoahan niitä lopultakin täytyi, kun miehet siinä heidän edessään marskin väreissä reippaina ja huolettomina tepastivat. He kertoivat vielä jään yli kevättalvella hiihtäneensä Räävelistä Porkkalaan ja sieltä Turkuun, jossa olivat saaneet aseet ja ratsut. Siksi myöhään keväällä he kuitenkin olivat Turkuun saapuneet, että sieltä Eerikki Akselinpojan maajoukko jo oli ehtinyt liikkeelle lähteä, ja sen vuoksi he olivat päässeet marskin laivoihin, joka olikin kahta komeampaa.
— Ja tänne nyt jäämmekin marskin miehiksi, kehui Vilppu vielä lopuksi, kun he vallilta linnanpihalle laskeusivat. — Tänne ei meihin ulotu vieraiden vihat eikä kirkkojenkaan kirot, — kertokaa niin kotiväellekin, kun salolle palaatte, kertokaa, että tallessa ovat iloiset pojat!
Niin rehenteli reippaana veikeä mies. Mutta kun hän samassa kävi hiljemmin kyselemään, milloin Sysikorven miehet kotipuoleen aikovat, näkyi sentään silmänluonnista, että sinne hänelläkin ikävä paloi, niinkuin heilläkin. Mutta Olavintornin vartia töräytti jo puolenyön hetkeä, ja kiireesti marskin asemiehet silloin saattoivat maalaisvieraansa vahtiportista sillalle. Linnan pihoilla ja käytävissä oli silloin jo tauonnut touhu ja hälinä, jota iltamyöhään oli jatkunut, ja Torkkelin vanha varustus lepäsi taas rauhallisena yöunessaan, ikäänkuin siinä ei mitään isännänmuutosta olisi tapahtunutkaan, ei riehunut vallanjanon intohimoja eikä niiden ajamina koskaan olisi varustauduttu veljestaisteluun.
Muutamia päiviä kului vielä, ennenkuin Hämeen ja Savon miehet, jotka nyt olivat päättäneet yhdessä ajaa takamaa-asiansa, marski Kaarlo Knuutinpojan luona, hänen puheilleen pääsivät.