Tämä oli näet nyt toimihaluisen luonteensa täydellä innostuksella ryhtynyt kokoomaan käsiinsä uuden lääninsä ohjaksia ja asettelemaan siellä asioita Krister Niilonpojan jäljiltä sille tolalle, mille hän ne tahtoi saada. Viipurin linna oli toisessa asemassa kuin Ruotsin kaikki muut läänitysalueet sikäli, että linnanherra isännöi siellä täysin itsevaltiaana, valtakunnan hallitusta kuuntelematta. Hän läksi sotaretkelle Suurta Novgorodia tai hansalaisia vastaan, kun sen tarpeelliseksi näki, ja solmi taas rauhan vihollisen kanssa aikana ja ehdoilla, jotka hän yksin arvosteli. Hän teki itsenäisiä kauppa- ja purjehdussopimuksia vieraiden ruhtinaiden kanssa, kielsi yhtenä vuonna kaupankulun Nevajoella — rangaistakseen itäistä naapuria — ja salli sen taas toisena — osottaakseen läntiselle suosiotaan. Hän kutsui Novgorodin tai Lyypekin edustajia Viipuriin tekemään sopimuksia merirosvouksen hillitsemisestä tai viipurilaisten kauppaoikeuksista, — ja sekä Ruotsin että vieraiden maiden hallitukset tunnustivat tämän Viipurin erikoisaseman. Se perustui näet siihen, että tämä linna oli niin etäällä valtakunnan hallituskeskustasta ja että sillä oli niin tärkeä raja-asema. Mutta Krister Niilonpoika oli tätä erikoisasemaansa usein väärinkin käyttänyt, joten hän lopulta oli kiristänyt välinsä sekä Novgorodin tasavallan että Hansaliiton kanssa, — ilmisotaakin oli viime aikoina pelätty, ja siitä oli, kuten porvarit nyt marskille valittivat, Viipurin kauppa pahasti kärsinyt.
Kaarlo Knuutinpoika ryhtyi heti ensi hallituspäivästään noita välejä selvittämään ja pani viipymättä alulle uudet neuvottelut naapurivaltain kanssa, rakentaakseen tuon ikävöidyn kaupparauhan pysyväiseksi ja samalla hankkiakseen, jos mahdollista, kotikaupunkinsa Viipurin porvareille pääsyoikeuden Novgorodin kauppakeskustan, Gotenhofin mainioille markkinoille sekä jäsenyyden Räävelin kauppakiltassa. Hänen lähettiläänsä lähtivät jo matkalle itään ja länteen, ja heillä oli edellytyksiä onnistumiseen, — olihan marski Kaarlo Knuutinpoika itse Itämerta isännöivän Kalparitarikunnan kunniajäsen, ja hänen nimellään oli Novgorodissakin komea kaiku.
— Saat nähdä, Degen, kuinka sulina hansalaiset nyt ehdotuksiimme vastaavat, ne samat, jotka Kristerille vain hampaitaan näyttivät. — Niin puhui marski eräänä päivänä, lähettiläät liikkeelle saatuaan, voudilleen Björn Degenille, joka linnan vaakunasalissa linnanherran apumiehenä toimi nyt niinkuin ennenkin, vaikka nyt toinen vaakunakilpi salin peräseinää konstikin.
— Niin, Krister pyrki kaivautumaan pikkuasioihin, oli turhan tarkka, mutta sillä hän vastustajansa ärsytti, vastasi Degen, joka mainitusta entisen herransa luonteenpiirteestä kylläkin usein oli saanut kärsiä.
— Ja ärsyttäminen on toki huonoa valtiotaitoa, lisäsi marski. — Tosiaan hän oli liian tarkka, — eihän täällä linnassa ole edes asumuksia miehistöllemme, se on taas huonoa säästäväisyyttä!
— Mutta onko aikomus pitää linnassa sekä sen vanha väki että Eerikki
Akselinpojan miehet? kysyi vouti kummissaan.
— Kaikki — meidän täytyy voida näyttää naapureillemme, että meillä on pohjaa, jolta puhumme.
— Mutta kustannukset kasvavat silloin kaksinkertaisiksi, ehkä kolmin…
— Ei kitsailla, kyllä tulevaisuus maksaa, jos eivät nykytulot riitä!
— Niinollen ei ole tosiaankaan täällä asumuksia talveksi puolellekaan…