— Niitä rakennetaan uusia, Degen, korkeampia, tilavampia. Revitään nuo vanhat röttelöt pois, — kutsu puheilleni huomiseksi savimestari! Täällä tarvitaan nyt linnassa muitakin uudistöitä, ennen kaikkea enemmän valoa, enemmän ilmaa!
Näin puhuen kääntyi marski innostuneena jalosukuisten seuralaistensa, Eerikki Akselinpojan ja Olavi Niilonpojan puoleen, jotka sivulla seisoivat tarinoiden öljytystä nahasta tehdyn ikkunan luona, joka laski huoneeseen kellervän valon. Heille hän nyt virkkoi:
— Niin, me tarvitsemme tänne enemmän valoa, väriä, elämää, täällä on vielä kaikki liian synkkää. Siksi valkaisemme sisältä nämä mustuneet seinät ja ulos istutamme puiston tuohon tornin edustaiselle kalliolle! Ja meidän pitää saada tänne linnaamme kootuksi nuoruutta, iloa, ritarielämää! Jo olenkin tilannut Laatokan puolelta oivalliset metsästyshaukat, joita heti opettamaan käydään, ja Lyypekistä palatessaan tuo lähettilääni kellarit täyteen reininviiniä.
— Suunnittelet pitoja ja metsästysretkiä, — ole huoletta, kyllä siten pian saat joutoväkeä ympärillesi enemmänkin kuin toivot. — Niin virkahti Eerikki-ritari hiukan pisteliäästi.
— En enempää, vastasi marski leväyttäen sylinsä auki, — kokoontukoon tänne vain ympärilleni vaikka koko Suomen aatelisto, kyllä sille täällä tilaa ja tointa löydämme! Miksi emme, Eerikki, hankkisi nuoruutta, kauneutta, ritaritapoja, soittajia ja leikareita linnaamme, — ei tämä maa niin kylmä ole, että täällä pakosta kaikkien hentojen tunteiden ja hilpeyden pitäisi kontettua ja jäätyä! Ei, Viipurin linnan pitää taas elää!
Kaarlo Knuutinpoika puhui noista aikeistaan aivan lämmenneenä, astellen hehkuvin poskin edestakaisin suuren vaakunasalin permannolla. Mutta hänen sotainen ystävänsä Eerikki katseli uteliaana ja epäillen tätä marskin kuumenemista … tuossa innostuksessa oli hänestä sittenkin jotain keinotekoista, pakotettua. Sillä Eerikki Akselinpoika vainusi, että Kaarlo ei ollut noihin uusiin tuumiinsa innostunut niiden itsensä vuoksi, vaan upottaakseen niihin sen jäytävän tulen, joka hänen poveaan yhtenään poltteli ja jota hän ei tahtonut liekkiin päästää. Eerikki ritari tiesi kyllä, mikä se kipuna oli ja kuinka se poltti, — hän oli äskeisellä Tukholmanmatkallakin nähnyt, kuinka kovaa taistelua marski sisässään kävi, painaakseen alas ne rohkeat unelmat, jotka houkuttelevina virvatulina hänen sielussaan liiankin usein leimahtelivat. He olivat sillä retkellä taas läheltä nähneet, kuinka heikkojen jalustain varassa oli se ulkonainen kuninkuus, jota maan harvat ylimykset itsekkäissä tarkoituksissa pönkittivät, — kevyt puhallus olisi kyennyt kaatamaan kumoon koko tuon täperän rakennuksen. Mutta marski ei ollut tahtonut sitä puhaltaa kumoon, hän tahtoi yhä säilyttää sen malttinsa, jota hänen vanha piispa-ystävänsä oli hänelle neuvonut, ja odottaa aikaansa. Mutta tuo sisällinen taistelu oli sitkeä ja kova, sen Eerikki-ritari oivalsi; ja kun marski nyt suunnitteli itselleen iloja ja viihdytyksiä Viipuriin, virkahti hän hiukan terävästi:
— Sinä aiot koettaa täällä nuorisoleikkeihin ja nais-iloihin upottaa ikäväsi ja veltostuttaa toimintasi tarmon!
Kaarlo Knuutinpoika tunsi ystävänsä piston, mutta hän oli jo itse ennakolta ajatuksissaan siltä kärjen taittanut. Jo silloin, kun hän viime syksynä oli viekoitusten huumaavain suitsutusten keskeltä Tukholman rannassa astunut alas viileään laivaansa palatakseen Suomeen, vilautettuaan vain vastustajilleen voimaansa, jo silloin hän oli voittanut itsensä ja siinä voitossaan hän aikoi johdonmukaisena pysyä. Ja hymähtäen hän nyt ystävälleen vastasi:
— Vaikkapa niinkin, Eerikki. Me keräämme ympärillemme intohimojen viihdykettä, me tahdomme laittaa elämämme niin siedettäväksi kuin suinkin, — eikö se ole järkevää?
Mutta tulinen ritari jatkoi vieläkin pistävästi: