— Ja annamme siten hyödyttömänä täällä karreksi palaa sen tulen, jolla voisimme maailmat mullistaa. Me pukeudumme velttoon valhenaamariin ja koteudumme siihen, sen sijaan että sen jo viskaisimme pois ja antaisimme veremme tositoimissa koskena kuohua ja kohista.
Hetkeksi kävivät marskin kauniit kasvot vakaviksi, hän tunsi hyökyaallon rinnassaan. Mutta hän tiesi sitä hallitsevansa ja vastasi lohduttavasti ritarille:
— Ei, Eerikki, sitä koskea on täällä niin paljon, että sitä riittää siihenkin aikaan, jolloin se valtoinaan kuohua saa, — sitä vain täällä taiten vaalikaamme! Mutta juuri siihen tarvitsemme ympärillämme elämää, tointa, liikettä. Lähdemmekö illalla, Eerikki, ratsastamaan, kaataaksemme aamulla kontion Suokorvesta, se on näinä päivinä riehunut siellä talonpoikain karjassa?
— Lähtekäämme vain, päiväksihän siitäkin on viihdytystä.
— Hyvä, karhunjahtiin siis jo tänään puolilta päivin. Ja kun siihen kyllästymme, purjehdimme Suomenlahdelle merirosvoja ahdistamaan. — Puolileikillä näin marski lohdutteli kuumaveristä ystäväänsä, joka pahemmin kuin hän itse pelkäsi pitkästyvänsä täällä erämaan rajalla. Mutta taas hän kääntyi vakavampana Degen-ukon puoleen: — Muuten meillä on täällä kyllä tositoimia kotosaliakin, jotka huolenpitoamme vaativat. Sinä mainitsit, että täällä on joku talonpoikaislähetystö kauan odotellut saadakseen jonkun asiansa ajetuksi?
— Niin, ainakin kahdeksan kuukautta.
Marski oli jo ruvennut riisumaan päältään väljähihaista samettista kotinuttuansa, pukeutuakseen ratsastuspukuunsa, — Eerikki-ritari oli näet jo heti lähtenyt karhunajo-retkeä valmistamaan. Nyt Kaarlo yhtäkkiä, ikäänkuin jonkun hämärän aavistuksen herättämänä, pysähtyi linnanvoudin eteen ja kysyi uteliaalla hämmästyksellä:
— Mitä tuhmia haastat, — kahdeksanko kuukautta!
— Niin, toiset noista erämaanmiehistä tulivat tänne jo viime syksynä.
— Erämaan…!