Lauri ei ollut matkatovereilleen vielä sanaakaan hiiskunut sydämensä sarastavista toiveista, eipä hän ollut Tarvaisen pojalle uskaltanut vielä viitatakaan, että hän tämän sisaren tunsi ja juuri sitä impeä mielessään ajatteli. Mutta Vilppu, joka yksin niistä Laurin salaisista toiveista tiesi, iski nyt tovereilleen silmää ja kävi hilpeästi veistelemään:
— Ehkei se kana ole sentään niin aivan katsomatonkaan. Minä arvaan, että kun siellä korven laidassa nyt hääjuhlat syntyvät, niin niistä tulevatkin oikeat jymyhäät, — niissä tahdon minäkin olla mukana nuodemiehenä.
Ja reippaampana silloin jo Heinokin huudahti:
— Kun laittanet iloiset häät, Lauri, niin jo tulen kerran minäkin kotikylillä käymään ja äitivanhaa näkemään. Tuohon käteen!
Niillä puhein kääntyivät marskin asemiehet palaamaan takaisin tuohon harmajaan linnaan, joka korkeana ja vakavana maantielle asti näkyi ja joka näytti hallitsevan koko ympäröivää luontoa. Mutta talonpoikaiset miehet lisäsivät vauhtiaan ja riensivät kevein askelin kuusikkoa kohti, johon tie painui ja joka heitä kuin vanha, ikävöity tuttava tervehti pihkaisella tuoksullaan. Iltapäivän liikahtamaton, melkein painostava tyyneys vallitsi metsässä, kun he sinne ehtivät, aurinko paahteli lämpöisenä keväiseltään heräävää luontoa, ja äsken palanneet muuttolinnut heläyttelivät vielä kirkkaita, mutta talttuvia viserryksiään, ennenkuin oksilleen yölepoon heittäytyivät. Notkosta nousi ilmaan lämpöinen, leppoisa kosteus, sen tuores, suokorpea muistuttava tuoksu täytti oudoksestaan huumaavalla riemulla matkamiesten mielet, jotka tuota salon tuntua niin kauan olivat umpinaisessa linnassa ja likaisessa kaupungissa ikävöineet, ja he vetivät kuin ahmien keuhkonsa täyteen tuota kanervain ja vehkain lemua, josta niin kauan olivat olleet erossa.
Jäljelle jäi heistä nyt levottomasti hyörivä linna ja touhuissaan ärhentelevä, tomuinen kaupunki. Mutta vielä kuitenkin miesten jäljestä, kun he näin hilpeinä metsätietä astuivat, tuli sieltä humusta viimeinen tervehdys. Kuului takaa kavioiden kopsetta, keihäsniekka ratsujoukko pyrähti tietä myöten pilvenä talonpoikain ohi. Se oli marskin metsästysseura; hän ajoi siinä nyt Eerikki-herran ja muutamain muiden nuorten ritarien parissa karhua Suokorvesta kaatamaan. Nopeasti viiletti kepeä, kirjava ratsujoukko ohi, mutta marski ehti kuitenkin tuntea tuttavansa miehet ja huutaa heille vielä tienmutkasta kääntyessään:
— Terveiset salolle, salon miehet!
Kavioiden kopse loittoni ja loppui, ja tie kääntyi harjun taa, johon ei enää Olavintornin korkein huippukaan päässyt kuultamaan. Päivä laskeusi latvojen siimekseen; ja illan viileä rauha valtasi ehyeltään luonnon ja luonnonmiesten mielet.
XV. RAUHAN RETKILLÄ.
Tarvaisen törmänrinteellä Savilahden rannassa oli pitkän matkan miehille, omille ja vieraille, lämmitetty tulinen kyly. Sieltä suuresta, mustapintaisesta rantasaunasta kuului ylös mäelle asti tuoreiden kevätvastain hilpeä läiske ja sen keskeltä miesten äänekäs tarina, kun he lauteilla pitkästä ajasta verkalleen hautoivat hartioitaan ja kummissaan kuunteleville kotimiehille matkansa vaiheista kertoivat. Tuhka tiheään sähähtivät uunin tulikuumat kivet, ja aina kun joku helakanpunaisen alastomana astui ovesta saunan edustalle vilvoittelemaan, tulvahti hänen mukanaan uksesta ulos paksu, valkoinen höyry ja keväisen koivikon vehmas tuoksu.