Lauri oli jo ensimmäisenä kylpenyt ja pukeutunut saunarannassa, ja hän nousi nyt siihen mäelle leppeään iltatuuleen virvoittelemaan. Siitä hän katseli noita maisemia, jotka hän niin hyvin muisti ensimmäiseltä Savon-käynniltään. Tuolla oli kirkko, jossa piispa oli rauhan sanoja saarnata paukutellut, vaikkeivät hänen puheensa olleetkaan syvälle pystyneet, tuossa pihanlaidassa aitta, jonka rappusilla Hilpan soljesta oli riita syntynyt ja jossa Heino etuhampaansa menetti. Noilla vesikivillä oli Lauri huuhdellut kasvinveljensä turpuneita huulia, ja tässä rinteellä, juuri tässä, oli hän ensimmäisen ja ainoan kerran sen Savon immen kättä puristanut, jota hän nyt oli tapaamaan tullut, mutta jota hän ei vielä ollut nähnyt, vaikka jo puolilta päivin oli Savilahdessa viipynyt.
Omituiselta tämä kaikki nyt Laurista tuntui, hänen seistessään siinä mietteissään vieraalla törmällä. Vielä Viipurista lähtiessään ei hän ollut tiennyt, pääsisikö hän ja milloin sen immen asuinmaille, jonka muistoa hän mielessään kantoi. He olivat Sipin kanssa aikoneet rantatietä kotiinsa palata. Mutta juuri siinä tiehaarassa, josta Saimaan-vartisten vanha kauppatie kääntyi Lappeelle, oli Tarvaisen Ohto pysähtynyt ja Hämeen miehille virkkanut: Lähtenette Savilahden kautta Sysikorpeenne palaamaan, niin saadaan me Tarvaisessa saunakin matkamiehille lämpiämään. Ja Pouta-Paavo oli siihen lämmöllä lisännyt: Yhteinenhän meillä on nyt asia, yhdessähän voimme rauhan miehinä nämä taipaleet kulkea ja siten rakentaa sovinnon heimojen kesken… Vilkkaasti oli Suopellon Sipi siihen sovinnon tarjoukseen tarttunut, ja he olivat siinä ikäänkuin hiljaisen sopimuksen tehneet, että nyt ne haudataan pois vanhat vihat ja vainoajan muistot. Ja rajusti oli Laurin rinta iloa sykähdellyt, kun taival siten kääntyi kulkemaan niitä rantoja kohti, joilla hänen mielitiettynsä asui. Yhdessä he olivatkin niin astuneet Lappeen loivalle rannalle, jossa oli Saimaan savolaisten markkinapaikka ja venhevalkama, ja siellä he olivat pian tavanneet Suursavon venheitä, joissa yhtenä edelleen olivat Savilahteen soutaneet. Nyt he olivat perillä ja vierasvaraisena isäntänä oli täällä Tarvaisen Ohto Hämeen miehet taloksi kutsunut ja ativoväkenään heitä kohdellut.
Mutta turhaan oli Laurin silmä tulohetkestä asti sitä kassapäätä pälynyt, jonka hän mietteissään oli omakseen valinnut. Ei hän ollut Anjaa kysellä osannut, mutta senverran hän oli sivulta kuullut, että joku talon naisia oli lähtenyt hakemaan metsästä kotiin lehmiä, jotka nyt ensi kertoja olivat laitumella ja vielä hidastelivat lypsylle joutuessaan. Ja kun Lauri nyt saunasta noustessaan kuuli aholta karjankellojen iloista kalketta, arveli hän sieltäpäin tyttönsä tapaavansa ja läksi talon kupeitse kulkemaan kellon ääntä kohden halmeen laitaa pitkin, missä äsken kylvettynä orasti helakanvihreä ohranlaiho.
Vesakon laitaan hän käveli ja pysähtyi veräjälle, mistä kuja vei lehmitarhaan, — siinä hän kuunteli rautakellon lähenemistä. Jopa vilahtikin punakylkistä karjaa leppien lomitse, ja hän kuuli notkosta helakan äänen kutsuvan myöhästyviä nautoja:
— Tui Tuirikki, tui Mairikki, osaatkos lypsylle Omena…!
Tuttu oli ääni. Ja tuossahan seisoi jo huutaja itse lehdossa, kellokasta kupeellaan iloisesti sarvesta työntäen. Paimen oli suota tarpoessaan sonnustanut hameensa ylös vyötäreilleen, joten paljaat, tukevat pohkeet polvia myöten valkoisilta välkkyivät, ja palmikosta auki valahtaneen tukkansa hän oli sitaissut solmuun päälaelle. Hän oli siten pitkän, rotevan, voimakkaan näköinen nainen, kun hän siinä mättäälle nousi ja metsäänpäin huhui:
— Hei Heluna, tui Tuirikki…
Oliko se sama immyt, jonka Lauri viimeksi oli eräjärven kallioniemellä nähnyt hentoisella kädellään silmiään varjostavan? Leveämpi oli tämä lanteiltaan ja poveltaan pyöreämpi kuin se solakka tyttö, jonka kuva oli Laurin muistoihin jäänyt. Mutta kun paimen kääntyi kujalle päin ja yhtäkkiä tunsi veräjään nojaavan nuoren miehen, silloin jo heti näki poskien helakasta punasta ja silmien iloisesta säteilystä, että sama on impi kuin silloin. Tytöltä katkesi lehmiä kutsuva ääni, mutta hämmästymättä, ujostelematta hän jäi Lauria silmiin katsomaan. Ja hän se ensiksi puheeseenkin ryhtyi:
— Tulitpa, Hämeen mies, sittenkin Savon maille.
— Tulin niinkuin lupasin. Mutta miksi et tullut sinä tuvan ovella kättä pistämään?