— Tulivathan muut … ja kylyn minä lämmitin, niinkuin lupasin, koskesta löylykivet kokosin.
— Muistat siis vielä vanhan sopimuksemme, — muistatko sen kokonaan?
Tyttö naurahti, laskeusi mättäältä, valautti vyötäreille sidotun hameensa suoraksi ja hosaisi kellokasta, joka oli silmät selällään jäänyt katsomaan, vierasta, — mikähän lie tuo, joka paimenen veräjälle pysäytti eikä karjaa kujalle laskenut!
— Niin senkö solkisopimuksen? virkahti tyttö, nyt vähän arasti.
— Sen … sovittiinhan, millä ehdoilla soljet takaisin vaihdetaan. Oletpahan sitä muistanut, koska sulhasiin et ole suostunut, vaikka niitä kilpaa kuuluu Savilahdessa käyneen!
— Mihinpä tästä lienee kiire ollut, hyvä on ollut kotonakin olla.
Mutta tytön katse, kun hän sen taas kohotti, kertoi jo avomielisesti, että Hämeen mies oli enemmänkin hänen mielessään ollut, kuin suu myöntää tahtoi. Lauri näki sen ilmeen tytön silmässä, hyppäsi veräjän yli ja astui jo rohkeammin tytön luo, puhuen:
— Nyt tulee loppu hämäläisten ja savolaisten riidoista, nyt voidaan naapurusten kesken ruveta sovinnossa elämään.
— Sinäpähän sitä sovintoa kuulut puuhanneen…
— Ja tiedätpä syynkin, miksi. Siksi, että sinulta kysymään pääsisin:
Kestääkö sopimuksemme, otatko kihlat Hämeen pojalta?