Tyttö ei väistänyt suoraa kysymystä, vaan kysyi vastaan:
— Oletko siitä asiasta Ohdolle puhunut?
— Puhun sinulle ensiksi. Tuletko emännäksi Sysikorven Karmalaan, vai tehdäänkö uusi tupa uudismaille?
— Oho, vai siitäkö vain pitäisi valita! — Neito asettui hetkeksi jäykän näköisenä ylpeään asentoon, kääntyi puolittain selin ja keikautti kenoon päänsä. Mutta tuokion hän vain niin seisoi, — heti herahti se ylpeys helakkaan nauruun ja hilpeänä hän jo taas jatkoi: — Mutta jos se valittava on, niin tehdään tupa uudismaille, siellä ei ole kyty kylmä eikä nato naljasilmä…
— Sen jo arvasin, siellä me myyrästetään omaa halmetta ja kuljetaan omilla katiskoilla…
Niin kuvaili Lauri jo innoissaan, ja naurusuuna neitonen samaa säveltä jatkoi:
— Ja sinne tuodaan Tuirikki Tarvaisesta omaan omettaansa ammumaan…
— Ja sille seuraksi hieho Sysimäeltä…
— Ja tui lehmiä tui! — tarhaan Heluna! Veräjä auki, nyt lypsylle, — sitten katsotaan, kelpaavatko kihlat!
Lehmät olivat ammottavin silmin, ikäänkuin hämmästyneinä, keräytyneet siihen keskustelevain ympärille ihmettelemään, miksi heidän saattajansa siihen veräjälle oli viivästynyt. Rotevasti tempasi nyt tyttö aidakset veräjästä ja ajoi karjansa lehmitarhaan, johon jo toisiakin naisia kiuluja kalistellen talosta saapui lehmitulia virittämään. Yksin jäi Lauri vesakon laitaan seisomaan ja omaa onneaan siinä ikäänkuin oudoksumaan. Onko tämä savolaisten mannerta, jota hän nyt polkee, onko hän todella sulhasmiehenä vainolaisheimon talossa, hänenkö on impensä tuo, joka iloisena lehmisavulla liehuu, — tosiako ovat siis vuosien kauniit unelmat?