Tosia!
Ja sen uhkuvan ilonsa innossa päätti Lauri vielä samana iltana selvittää tytön naittajalle sen juttunsa, josta hän tytön itsensä kanssa oli tuossa siunaamassa sopinut.
Taas hän käveli halmeen reunaa myöten pihalle, mutta nyt ravakasti, toimeliaana. Suopellon apuun oli hänen tässä oudossa asiassaan nyt turvauduttava, häntä hakemaan Lauri kiirehti. Siellä istuikin hirsikasalla Sipi pohteissaan löylyn jäljeltä, kuivaten vieläkin hikoavaa tukkaansa. Hänen luokseen Lauri suoraan käveli ja niin mahtoi nyt olla vakava ja tärkeä nuoren miehen kasvojen ilme, että Sipi häneltä heti huolestuneena kysyi:
— Mitä, onko taas jotakin tapahtunut?
— On! vastasi Lauri, — tarvitsen apuasi heti.
— Mitä olet tehnyt?
— Olen kosinut Tarvaisen tytärtä, — nyt on sinun puhemiehekseni ruvettava ja Ohdolta hänen sisartansa minulle pyydettävä.
Suu auki jäi punottava kylvynlepääjä katsomaan nuorta ystäväänsä ja pitkäaikaista kohtalotoveriaan, joka nyt vilkkain elein hänelle outoa asiataan selitti. Sipin leveät kasvot, joita matkalla isosti vaalennut poskiparta reunusti, venyivät pitkänlaisiksi hämmästyksestä, ja vasta pitkän ajan kuluttua hän sai virkahtaneeksi:
— Mitä puhut, poika? Täälläkö olet jo kosissa käynyt … savotarta mielit…! Mistä sen löysit?
Ei ollut Lauri koskaan heidän pitkän, yhteisen vaelluksensa varrella sydämensä salaisista toiveista Sipille sanallakaan maininnut, — eihän hän ollut itsekään uskonut niiden voivan toteutua. Nyt istahti hän Sipin viereen hirrelle ja kertoi hänelle lyhyesti lempensä lyhyen tarinan. Ja kun Sipi sitä melkein epäilevän näytti, lisäsi hän: