— Ei, ei se ole leikkiä, Sipi, tämän talon tytär on omakseni lupautunut, ja ennenkuin tästä talosta lähdemme, tahdon hänet jo morsiamekseni julistaa!
— Vai hänelle sinä ne vitjat ostit…! — Jo rupesi Sipi vähitellen yhtä ja toista ymmärtämään ja sitä myöten myöskin uskomaan. Hän hiveli harvakseen saunassa oiennutta partaansa ja puheli edelleen: — Vai siksi suostui Erä-ukon perijä hakemaan sovintoa savolaisten kanssa, tuota olenkin väliin kummastellut… Vai savottaren tuot sinä, Lauri, Karmalaan…
— Miksen savotarta naisekseni ottaisi, rakennammehan me nyt rauhan heimojen kesken!
— Ja lujennamme sen lankoussiteillä, — ei ole hullu se tuumasi, vaikka se oudolta tuntuu. Mutta mihin sinulla sellainen kiire on?
— Miksi vitkasteltaisiin, kun kerta mailla ollaan. Syksyllä, rajankäynnistä palattua, käydään hakemassa nuorikko täältä. Mitä epäilet, Sipi, etkö tahdo puolestani puhua?
— Puhun, puhun, kunhan tästä toivun… Ei, ei ole tuumasi huono, kun tarkemmin sitä ajattelen, — juuri niin ne onkin heimojen välit eheiksi rakennettava, juuri niin on voideltava vanhat, vihavoivat haavat! —
Tuvassa olivat emäntäväet sillävälin vieraiden kunniaksi juhla-aterian valmistaneet. Siellä oli jo uljaat, kaksikorvaiset, katajaiset haarikat kannettu pöytään, ja kylän väkeäkin oli jo kertynyt koko joukko kuulemaan pitkämatkaisten uutisia ja näkemään sitä ihmettä, kun Tarvaisen tuvassa Hämeen miehiä vieraina kestittiin. Eivät olleet savolaiset sitä ensiksi ymmärtäneet, epäillen ja vieroen he olivat aluksi nurkkain takaa kurkistelleet niitä miehiä, joita he ennen vain tappeluissa olivat tavanneet. Mutta kun Viipurista palanneet savolaiset olivat kertoneet, mitä he matkallaan olivat kokeneet ja oppineet, ja kun Ohto-isäntä itse, jonka hämäläisviha oli kiivaimmaksi tunnettu, kutsui vieraat väljään tupaansa juhla-iltaiselle, silloin astuivat jo kotimiehetkin hämäläisiä lähemmäs, ja jopa joku heistä näille kättäkin pisti, joskin arkaillen vielä. Mutta haarikat läksivät kiertämään tukevan honkapöydän ympärillä, ja vähitellen vetreytyi kankea kielenkanta ja suli epäilys ja arkuus karuista mielistä.
Mutta vakavana ja harvapuheisena istui alkuillasta outojen isäntämiesten keskellä, seinäpenkillä, Karmalan Lauri, odottaen jännityksellä, miten ja milloin Sipi ottaisi ajaakseen sen hänen suuren asiansa, jonka hän tänä iltana oli luvannut selvittää. Jo vihdoin näki hän Sipin heittävän lusikkansa purtiloon, nousevan paikoiltaan ja vievän Ohto-isännän ulos puheilleen. Silloin Lauri tiesi, mitä se puhe nyt koskee, ja sitä kuumempina hänen korvansa nyt kohisivat, kuta kauemmin miehet ulkona viipyivät. Mutta lopultakin sieltä miehet pirttiin palasivat, vakavina ja äänettöminä, ja varsinkin olivat Suopellon eleet niin juhlalliset, kun hän paikoilleen juhlapöytään astui, että kylmäksi karahti Laurin selkä. Aterioivain surisevan joukon huomiokin kiintyi heti häneen. Etäälle pöydän päähän Sipi istahti, Lauri ei päässyt häneltä viestejä kyselemään, eikä hän ymmärtänyt, mitä Sipi tarkoitti, hyvääkö vai pahaa, kun hän tuokion kuluttua äänensä koroitti ja puhumaan kävi.
Hän tuntui kiittävän kesteistä ja kutsuvan savolaisia puolestaan rauhan miehinä Hämeenkin puolella käymään… Sitäkö vain…! Laurin oli verensä kohinalta vaikea Sipin puhetta maltillisesti kuunnella. Mutta johan se Sipi muutakin puhuu: Rauhan kämmen on lyöty, sanoo, se uudella liitolla nyt vahvistettakoon… Hämeen poika on katsonut itselleen verevimmän immen Savon kassapäiden joukosta … tämän talon tytärtä nyt pyytää Karmalan perijä kainalonsa lämmittäjäksi… "Ohto, sinä olet naittajamies … ota kihlat, katso hinta, sinulta me vastausta odotamme…"
Höröllä korvin oli koko juhlaväki sitä puhetta kuunnellut, ja nyt kävi väljässä pirtissä kuin humahtava supatus karsinasta ovensuuhun ja eteiseen asti, missä naisväki tungeskeli, tuota outoa uutista udellen. Kaikkien silmät kääntyivät Lauriin päin, joka vakavana koetti seinän varassa istua, ja sitten hänestä taas Ohdon puolelle, jolta kaikki nyt vastausta odottivat. Ja hänelle nyt hämmästyneitä kysymyksiä sateli: