— Anjaako Hämeen puolelle pyydetään?
— Kosiinko tuli tänne Karmalan poika?
— Ottaako Ohto kihlat?
Mutta kaikkipa tiesivät, että kun puhemies noin julkisesti tyttöä kosii, silloin ovat kaupat jo ennakolta selvät, eikä kukaan enää ihmetellytkään, kun isäntä tuokion kuluttua Sipin kosintaan vastasi:
— Paljon pyydätte sovinnon lunnaiksi, Hämeen miehet. Mutta ne lunnaat kuuluvat jo luvatun, mikä siinä heimon auttaa muu kuin maksaa ne pois. Heläytä pöytään kihlasi, Suopellon Sipi, niin vielä täällä tämän iltamme iloksi kihlajaiset juotaneen.
Helpommin kulki taas Lauriltakin hengitys, kun hän nyt pöydän takaa nousi ja Sipin luo kihloja antamaan kiirehti. Mutta pirtintäyteinen väki hääri ja hulmusi; siinä ihmeteltiin, siinä tiedusteltiin, toiset huusivat kytyä, toiset natoa, ja morsianta itseään kysyivät useimmat. Vihdoin ryntäsivät kaikki ulos hakemaan talon tytärtä, joka noin yhtäkkiä, odottamatta oli vieraalle heimolle miehelään luvattu. Suostuuko hän itse sinne lähtemään, vai onko todella tyttö heimosovun lunnaiksi kysymättä luvattu?
— Missä on Anja, missä hän itkee?
Aitastaan löydettiin vihdoin tyttö, eikä itkemästä, vaan naurusuisena hän siellä keltaista tukkaansa suki. Siellä hän oli jo pannut valkeinta varrellensa ja helmoillensa hempeintä ja nyt hän sitoi vaskipannan päähänsä ja soljen rintaansa kiinnitti. Ja kun naapurintytöt häntä surkutellen läksivät pihalle saattamaan, silloin Anja itse juosten kartanolle kapsahti ja virkkoi uhmaten surkuttelijoille:
— Huonommat itkien miehelään menkööt, ilolla Tarvaisen tyttö valitultaan kihlat ottaa!
Ja reippaana hän kummissaan tähystävän pihayleisön halki astui tupaan veljensä viereen kihloja ottamaan. Koreana hän siinä nyt vieraiden edessä seisoi, päässä panta, helmoissa helpeet, ja se solki, jonka hän oli rintaansa pistänyt, oli suuri vaskisolki, jossa oli käärmeen kuva. Sen savolaiset heti Hilppa-vainajan soljeksi tunsivat … siksi he supattivat toisilleen: