— Vielä asia. Valmista nopein ratsumies viemään vastaviestiä Tukholmaan. Hänen tulee matkustaa Turun kautta ja viedä kirje myöskin sinne, piispalle. Ja nyt lautakunnan luo, minä seuraan mukana.
He laskeusivat kapeita kiertoportaita marskin työhuoneesta suoraan vaakunasaliin, sieltä asehalliin mennäkseen. Mutta kun marski kulki salin poikki kiinnitti hän nyt silmänsä miekkaansa, — se oli hänestä vähän oudossa asennossa. Ja hän pysähtyi äkkiä, otti sen kiireisellä liikkeellä naulasta ja kiinnitti sen vyölleen. Sen tehtyään paljasti hän miekkansa puolitiehen, aivan niinkuin Heino äsken oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ikkunaan katsomaan, oliko se sieltä tuleva päivänsäde, joka nyt noin kirkasti tummuneen teräkseen, vai läksikö se hohde itse kylmästä raudasta … puhuiko taas Tord Rörikinpojan miekka…?
Mutta Heinolla sykähti sydän samanverran kuin hänen isännälläänkin. Hän ei voinut enää olla marskille kertomatta sitä miekan salamerkkien selitystä, jonka hän äsken oli Savon mieheltä kuullut. Hän lausui hiukan arasti:
— Äsken kertoi minulle eräs sydänmaan talonpoika noiden merkkien merkityksen.
Ja kun marski loi häneen kysyvän, ankaran katseen, lisäsi Heino:
— He tahtoivat katsella linnanherran aseita, silloin hän nuo merkit näki.
Edelleen pysyi marskin katse läpitunkevana. Mutta hänen sydämessään piilevän taikauskon idättämä uteliaisuus voitti pian moittivan ankaruuden, ja hän astui askeleen lähemmäs voutiaan kysyen:
— Mitä luuli salon mies noiden koristeiden merkitsevän?
— Se on vanha karjalaispäällikköjen merkki, sanoi hän…
— Ja se tietää mitä?