— Kuningasta!
Taas loi marski terävän silmäyksen voutiinsa, ikäänkuin tutkiakseen, mikä oli totta hänen sanoissaan, mikä palvelijasielun imartelua. Mutta hän ei löytänyt vilppiä Heinon avonaisesta katseesta.
Marski seisoi vielä hetkisen puoleksi paljastettua miekkaansa katsellen. Oli kuin olisi rohkeata riemua kaikuva sävel soinut hänen sydämessään ja hän puheli hiljaa:
— Ehkäpä. Mutta omituista… Tord Rörikinpojan miekka on juuri Suomen sydänkorvessa karaistu!
Mutta samassa hän ikäänkuin väkinäisellä liikkeellä katkaisi sen lumouksen, johon päivän säde ja salomiehen ennustus olivat tuokioksi hänen mielensä vaivuttaneet, pudotti aseen huotraansa, kiinnitti soljen tiukempaan ja virkkoi:
— Ase kelpaa siihen, mihin sitä käyttävä käsi kykenee, niin sen tulkitsi Eerikki-ystäväni. Nyt pian nähdään, mihin se kykenee. Tule!
Kylmänä ja rauhallisen näköisenä astui marski asesaliin, istahti selkätuoliinsa pöydän päähän ja silmäili tyynesti tuota kokoontunutta rahvasta, joka niin syvässä äänettömyydessä odotti vastausta kysymyksiinsä: "Mitä on tapahtunut, mitä on tulossa?" ettei hiiskahdustakaan kuulunut suuressa holvatussa huoneessa. Yksin marskin ääni siellä kajahti, kun hän taas puhumaan kävi:
— Olemme nyt lopettaneet maakuntakäräjäin tärkeimmän asian; toiset, pienemmät kysymykset lykätäänkin toisiin aikoihin. Meitä vaativat valtakunnan asiat nyt matkalle Ruotsiin.
Ja saman hiljaisuuden vallitessa jatkoi hän vähän terävämmällä äänensävyllä:
— Maasta on kuningas kuollut, siitä kertoi äsken saapunut viesti.