— No se kun niin kerran tuli patruunan kanssa puhutuksi…
— Entä minkälainen nyt olhavalainen henttusi on? Oletko häntäkään nähnyt?
— Kävinhän minä siellä menneen yön seudussa. Roteva ihminen … ja viisissäkolmatta. Työtä julma tekemään, vaikka vähän äkäiseksi haukkuvat.
— Vai äkäinen! Mutta siitähän sinä Jehu ikuisen ristin saat! Heitä jo ajoissa!
— Kyllä minä yhden akan hoidan. Jos kovin sydämiköksi rupeaa, niin heilautan köyden päätä. — Jehu oikaisi suoraksi kookkaan vartensa.
— Siinä miestä! Jota rakastaa, sitä ruoskia aikoo. — Vai etkö olhavalaista morsiantasikaan rakasta?
— Rakast… Pyhyh! Vielä siihen mitä rakkautta tarvitaan! Eihän sitä näin talonpoikaisissa… — Jehu yritti jo tuskaantumaan, kun ne herrat myötään siitä rakkaudesta jankuttivat. — Siihen rakkaudet ja muut …, höpisi hän vielä ulosmennessään.
Ja seuraavana sunnuntaina kuulutettiin pyhään avioliittoon »toimellinen ja siivo renkimies Juho Heiskanen, tästä kaupungista, ja neitsyt, kunniallinen ja siveä talon tytär Kaisa Kokkonen maaseurakunnan Olhavan kylästä».
Kolmen viikon perästä kirkosta palattuaan Jehu korjasi arkkunsa apteekkarin pirtistä, heitti jäähyväiset patruunalle, reviisorille ja piioille ja istahti rekeen morsiamensa viereen, joka sillä välin kadulla hevosta piteli.
— Ja noin vain ilman rakkautta, mutisi itsekseen se roviisoreista, jonka vuoro sinä pyhänä oli apteekissa olla ja joka yksin ikävissään sieltä ikkunasta heidän lähtöään katseli.