* * * * *
— Kas Jehu, ja ihka elävänä, huudahti eräs apteekkiherroista, kun turkkipäällinen mies ovesta astui ja laski pullon ja paperin tiskille. — Oletko sairas, vai eukkosiko?
— Anoppihan se vielä kuolemantekoaan jatkaa, vastasi Jehu, lunta saappaistaan kolistellen.
Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun Jehu Olhavaan läksi. Patvinut hän oli hiukan ja muutenkin isännöitynyt. — Mutta herrat olivat entisellään. Joku vanhempi vain oli poissa, joku uusi sijassa. Muudan oli poskiparran kasvattanut, toiselle, ennen parrattomalle, olivat viikset versoneet.
Herrat kyselivät Jehulta hänen elämäänsä ja vaiheitaan. — Pian siitä oli eukolta liika korskeus laimistunut… Poika oli heillä jo vuoden ikäinen, toinen tekeillä… Maa oli nyt hyvässä kunnossa, vaikka se Jehun taloon tullessa olikin ollut huononlaisessa hoidossa akkaväen käsissä.
— Mutta eikö ne herrat lähde meillä käymään, esitteli Jehu. — Ei tätä ole kuin yhdeksän virstaa; pian minä oriillani teidät sinne nakkaan, ja taas takaisin.
Mielelläänhän ne toki herrat lähtivätkin, kaksi heistä kun oli irti sinä iltapäivänä. — Kun Jehu oli kaupungissa ostoksensa ostanut, hän ajoi apteekin edustalle, roviisorit istuivat rekeen, ja raikkaassa talvi-ilmassa he ajaa karauttivat leikkiä laskien ulos kaupungista.
Jehun talon uudella puolella, lämpöisessä vierastuvassa he kohta istuivat ja juttelivat. Ropsa emäntä kahvin keittoa puuhasi.
— Näin vapaa ja onnellinen on nyt elosi, virkkoi roviisoreista toinen. — Ja me siellä yhä saamme päivät päästään vieraan tiskin takana juoksennella.
— Miksette ota eukkoa ja rupea kotivävyksi taloon, kuten minä, kysäisi
Jehu.