KUUN PIMENEMINEN.
Pohjoisesta puhalsi jäinen viima, virtasi vihaisena pitkin katua, ja kun se ei seinänvierustoilla päässyt täyteen vauhtiinsa, niin puski torin paikoilla kahta äkäisempänä kiukkuaan ja puri terävästi.
— Onpa oikein tulipalopakkanen, sanoivat tuttavat tuttavilleen, kun kadulla vastakkain sattuivat ja tavanmukaisesti arvelivat, että piti jotakin lausua.
— Niinpä puree kuin puukon kärki.
— Mutta niikseen se olikin hiki mätäkuun kuumuudessa.
— Sen se nyt kostaa.
Kauaksi he eivät jääneet siihen juttuamaan, eihän sitä mikä semmoisessa säässä. Kohauttivat hartioitaan, joita vilu ahdisti, vetäisivät kaulan lyhyeksi, solauttivatpa leuankin takin kaulustan alle ja jatkoivat kiireistä kulkuaan. Kenellä turkit oli, se koetti kiireesti kohauttaa karvaista kaulusta korvilleen ja painautti sitten taas käsivarret syvemmälle hiain sisään, eikä hänellä siinä ollut hätääkään. Mutta ne, joilla ei ollut turkista haaraa, kärvistelivät kylmissään ohkaisissa päällystakeissa; harppasivat pitkään ja tiheään narisevalla tantereella ja varastivat tuon tuostakin toisella jalalla, kun eivät suorastaan juosta viitsineet. Vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä he painahuttivat korviaan, mutta nykäisivät pian taas kätensä pois siitä korvallisesta ja pistivät ne takin taskuun niin syvälle kuin suinkin. — Hevoset nurkissa seisoivat paksussa kuurassa ja arastelivat kuolaimiaan, ja issikkapojat siinä vieressä kävelivät edestakaisin, lopsuttivat jalkojaan vastakkain ja korjasivat usein hevosen lointa samalla lämmitellen käsiään hevon lämpöisessä ihossa. Väliin tarrasivat kiinni toisiinsa ja ponnistelivat hetkisen rakkaassa sylipainissa.
Illan suussa helpotti viima, mutta eipä lauhtunut ilma. Taivas oli kirkas ja kylmä, pakkanen oli kuiva ja salainen, se uhkasi kerrassaan pitkittä kidutuksitta jäädyttää siihen yhteen paikkaan, jos ken hetkeksikään seisomaan jäi. Vähäksi kävi liike kadulla, issikat vain ajelivat siellä, sen tuhannen kyytiä porauttelivat, ja niistäkin moni ohjasi ennen aikojaan koninsa kotiin.
— Tuohan se oli vietävää, kun piti sattua moinen sää, ja juuri oli aikomus kävellä tyttöjen kanssa kuun pimenemistä katsomassa. — Niin tuumaili Eero, kun kahdeksaa käydessä puoli juoksua riensi alas Aleksanterinkatua. — Olisi tämä nyt kyllä kirkasta säätä, taivas selvä kuin peili ja kuu kuin juusto, mutta eihän ne tytöt varsinkaan hirveä lähteä tämmöiseen ilmaan ulos, eikä täällä kauan tee mieli ilman aikojaan kärvistellä miehisenkään miehen. Hitto kun selkääkin kylmää, ja eivätkö nuo liene korvat jo selvässä jäässä, koska noista ei enää tiedä mitään … niin on, kuin ei olisikaan koko korvia. Mutta mikäpä niitä osaa koetellakaan vantuttomin käsin. Jokohan pitänee katkaista taival ja pistäytyä johonkin kapakkaan …, vaan eipä taida viitsiä, painaa häntä yhteen kyytiin, niin tuosta kerralla pääsee.
Eero painoi menemään hyvää vauhtia, ja kun pääsi Heikinkadun puistoon, jossa taas viima vapaasti kävi, juosta hilkkasi hän aina kolmisen askelta yhteen kyytiin, ja niin taas käveli väliin. — Ihanhan kangisti suunpieliä, ja harvat parranhiuteet ylähuulessa olivat yhtenä tönkkönä jäässä. Mutta tuossahan tuo olisi jo talokin. Kun häntä vähäisen matkaa vielä kärsisi nousta vastamaata Vladimirinkatua, niin pääsisihän sitä lämpimään. Siellä perillä hän ei olisi milläänkään koko pakkasesta, sanoisi vain, jotta raittiinlainen on ilma, muuten selkeä ja kaunis. Vielä hän ne tytöt sieltä ulos puijaisi ja nauraisi sitten, kun viluissaan inuisivat… Mutta jos ne juuttaat eivät sattuisikaan kotiin ja pitäisi taas lähteä yhteen puuhkaan takaisin viiltämään … paleltuisihan ne jo silmätkin päästä. Se olisi joutavata, jos ei Almakaan… Mutta tottapa ne nyt kotona ovat, olihan sitä jo puhettakin vähän, ja eivätpähän ne kauas ole tarjenneet juosta… Senkin vietävätä se sentään olisi, — no, lämmitellä pitäisi sitä sittenkin pikkuisen aikaa, — ja missäpä ne ovat kuin kotona.