— Mielelläänkin lähtisi, ja saatettaisiinpa tuolta kysästäkin, tässähän se vasta oli Lahdenpohjalaisten matkueessa.
Puhuja käveli omin ehdoin katselemaan pirtin perästä … siellähän se Sanna oli, makuulleen oli vetäytynyt. Kahdenkesken jutteli hän asian, että tuo Sovion Kusti Saunaperältä kuuluisi oleva emäntää vailla, leskeksi kun on jäänyt, ja ottaisi Sannan mielelläänkin, jos tämä vain suostuisi. Ja se oli Kustikin varma eläjä, eikähän se mikä vanha vielä ollut.
Sannalla puolestaan ei ollut mitään vastaan, kun vain niin tuumattanee. Eihän se kovin kadehdittavaa ollut yksinkään eläminen, varsinkaan noin lapsen kanssa.
Mitäpä siitä sitten turhia viivyttelemään, jos kerta tuumasta aijottanee tolkkua tehdä, tuumivat miehet, kun kysyjä palasi ja ilmoitti, että lähtemäänpäin se tyttö näytti olevan. Ja Kustistakin tuntui, että mitäpä siitä, vaikka epäilytti häntä toisakseen se Sohvin juttu, jos se ei hyvinkään aikoisi peräytyä… Mutta kun ei ajoissa tule, niin oma syy.
Ja kun Sanna itse karsinan nurkasta tuli esiin komeana ja kainona ja istui siihen viereen keskustelemaan, niin ajatteli jo Kusti, että vaikka jo tänä iltana lyötänee tuumat lukkoon ja käytänee rovastin puheilla, niin hän ei pane vastaan, nostakoon Sohvi sitten minkä mellakan tahansa. Ja se samainen asiamies, joka ensiksi oli käynyt Sannan puheilla, tarjoutuikin lähtemään papin luo kolmanneksi, niin kuin puhemieheksi, — mikä hänet sitten lie niin toimekkaaksi usuttanut.
— Kun se kerta lie mentävä, niin mitäpä hänestä todellakaan piimittää, — vai miten Sanna, lähtisitkö?
— Minusta yhdenlainen, tokko tuo siitään kummemmaksi ruvennee ajan oloonkaan.
Hiukan he vielä kuhnailivat ja tuumailivat ja jo lähtevät pirtistä. Kustista tuntui jo varmemmaltakin heti mennä, jos vastaiseksi jättäisi voisi Sohvi vielä pahemmin tulla siihen väliin toraamaan. — Vielä oli tulta rovastin kansliassa ja rahvasta siellä näkyi kulkevan. Kusti silmäili varmuuden vuoksi vielä takapihalta rekiä, etteihän sinne vain lie saapunut Alatalolaisia hänen huomaamattaan. Ei näkynyt… Ja kun ei Sohvi pitäne huolta ajasta eikä ole tullut vaikka lupasi, niin pysyköön, tottapa sitä lie ruvennut jänestämään viime tingassa, ja niin ei lähtenytkään. Eikä hän viitsinyt Sannalle virkkaa mitään koko niistä puheistaan Sohvin kanssa.
Kävelivät kolmikannassa päärakennusta kohden, kopistivat portaita vastaan lunta saappaistaan. Silloin ajaa säväytti taas hevonen pihalle. Kusti tunsi Alatalolaisten kirkkoreen… Nyt on piru merrassa … Kustilla rupesivat korvantaustat syyhymään. Hän jäi toisten ihmeeksi seisomaan portaille, jäi sanattomaksi ja liikkumattomaksi, ei tiennyt minne puikahtaa, ulosko vai sisälle, seisoi vain ja töllisteli. Jo tulla touhusi Sohvikin takapihalta, kyseli Kustia miehiltä pirtinportailla ja käveli siitä suoraan Kustia kohden.
— Mitä se Kusti, hätäili samassa puhemies, miksei se tule sisälle?