— Ehdittäneehän tuota, läähätti Sohvi, vastahan se tässä morsiankin joutuu.
— Mikä morsian?
Kustin olisi tehnyt mieli juosta kaivoon, kun vaimonpuolet rupesivat tätä ongelmaa selittelemään. Mutta eihän siitä mihin päässyt ja tora keräsi siihen joutilasta joukkoa enemmältäkin.
— Eto mies, kiljui Sohvi, kun pääsi jutun perille, vai semmonen sankari! Toista kosii! Minun kanssani jo aikoja on kaupat tehnyt, kihlat vaihtanut ja siellä minä hänen savupirtissään jo viikkokausia olen päivät raatanut ja yöt… Ja nyt tämä huijari jo toisen kanssa on menossa kuulutuskirjaa ottamaan, tässä juuri, jopa portailla ihan menossa.
— Ka, kun viivyttelet, niin arvelin että lienet hyvinkin peräytynyt.
— Viivyttelet, parin tunnin varassako se sinulla nyt oli. Onpa kelpo kapine! Ja kelvoton osaa olla toinenkin, tämä juuri eräskin Sanna … mutta sitä se onkin rotua, että toisten väleihin pakkaupi, on siltä ennenkin jälkiä jäänyt. Olisi vetää käräjiin mokoma heittiö.
— Saat minusta nähden pitää kalusi, vertaisesi sulhon, minä hänelle en ole pyrkinyt, ja on ne kuulleet muutkin, minkä verran se on kihlauksistaan puhunut… Vie, viruta, sen takia et tarvitse käräjiin juosta.
— Vie nyt itse, vie löytösi! Minäpä en sellaisesta huikkariherrasta huolikaan, en välitä koko rahjuksesta enkä hänen vaivaisesta mökistään, tulen omillanikin toimeen. Mutta onko mokomaa ennen nähty? Kuulkaa nyt muutkin, minkälainen se on elävä. Kun kaikki jo selväksi oli puhuttu minun kanssani ja sovittu, että lauvantaina pappilaan … niin elä muuta kuin toista kosimaan…
Sai Kusti kuulla kunniansa ja nauruun rämähti kerran kertansa perään koko kirkkorahvas, kun Sohvi oikein purki sydämmensä oikeutetun vihan ja kauhun. Mutta Kustiapa ei naurattanut, hän kuunteli naama nolona ja huulet lerpallaan ja koetti aina sekaan selittää, että elähän mitään Sohvi, lähdenhän minä sinun kanssasi. Mutta siitä Sohvi yhä syöntyi, vannoi pyhästi, ettei hän sinä ilmoisna ikänä ilkiäsi silmiin katsoa tuommoista. — Sanna oli jo puhemiehen kanssa salaa hiipinyt tiehensä, hänkin osaltaan vähän Kustia höyhennettyään, ja hän kiitti onneaan, kun sillä kaupalla pääsi.
— Mene nyt lemmon kerjäläinen kuulutuskirjaa ottamaan kenen kanssa saat, minä en lähde, tiuskui Sohvi vielä lopettajaisiksi ja kääntyi vihdoin sähisten poispäin. Ja muutkin kirkkomiehet siitä hajausivat nauraa virnistellen Kustin kujeille.