— Niin, tavataan, terve … ellei nyt satu mitään kiireellisiä töitä.
— Kiireellisiä. Kuule, mitä sulle on sattunut tuontuostaankin viime aikoina.
— Niin, no, täytyyhän työtkin suorittaa … mutta luultavasti minä tulen. Terve!
Nuo Matinpäivät, joutavat, ne olivat jo monta päivää pyörineet hänen mielessään. Hän oli nyt varmasti päättänyt pysyä niistä poissa — hän tunsi ne Matinpäivät! — ja hän oli ajatellut, että tämä olisikin nyt hänen ensimmäinen suuri voittonsa itsestään ja entisyydestään. Täytyihän hänen kumminkin ruveta pysymään syrjässä, nyt oli hyvä syy ikäänkuin yhdellä iskulla taittaa selkä entisyydeltä, hävitä pois vanhoilta markkinoilta. Hiukan kiusallista se oli, oli vaikea keksiä sopivia tekosyitä, vaara oli tarjona, että niitä ei uskottaisi ja että koko hänen salainen tuumansa joutuisi noiden irvihampaiden pureskeltavaksi. Ja hän oli siinä suhteessa sangen heikko ja herkkä, tämä kaikki oli niin outoa ja liukasta… Niin, hän oli itse oikeastaan vielä hirveän epäilevä ja epävarma…
Mutta pois se! Nyt täytyi tapahtua väkinäinen leikkaus, elämänlaivan täytyi nyt kerrankin kääntyä toiselle kyljelleen. Tuumien täytyy toteutua, muuten hän menettelee kevytmielisesti itseään ja tulevaisuuttaan kohtaan ja tyttöäkin kohtaan. Nyt on hetki mennä Rubikonin yli ja polttaa sillat seljän takana!
Esko melkein takoi päättäväisyydestä jalkojaan portaisiin noustessaan ylös poikamiehen asuntoonsa. Siellä hän tuota pikaa haukkasi päivällisensä ja rupesi valmistautumaan lähteäkseen tapaamaan tyttöä. Hän oli hankkinut tiedon, missä ja milloin hän tytön tapaisi, kun tämä meni työpaikkaansa, jotta hän sai saatella häntä viiden minuutin matkan, joka oli kylliksi antamaan hänelle taas pariksi päiväksi uutta rohkeutta. Kotoa hän ei ollut vielä uskaltanut mennä tyttöä hakemaan, se heidän tuttavuutensa oli jatkunut noinikään kylmiltään ulkoilmassa; vaan nyt hän mielessään hautoi tuumaa koettaa asettaa asiat niin, että päästäisiin vähän selvemmälle kannalle.
Hän saattoi näet mennä kihloihin minä päivänä tahansa, kunhan hän vain saisi sen tehdyksi, saisi sanotuksi ratkaisevan sanan. Mutta sen pitikin nyt pian tapahtua.
Kävellessään iltapäivällä siihen pieneen puistikkoon, jossa hän jo muutamia kertoja ennen oli tyttönsä tavannut, muisteli hän mielihyvissään, kuinka hyvällä jälellä hänen asiansa sentään olivatkin. Hän oli menestymisestään melkein varmana. Tuo tyttö, vaatimaton, varaton ja hellämielinen, oli aina niin ystävällinen häntä kohtaan ja suostuvainen, — se olisi hänen omansa minä päivänä hän tahtoi. Miks'ei hän siis tahtoisi heti? Ja kun kerran kaikki on selväksi puhuttu, niin silloin ei muuta kuin kihlausilmoitus lehtiin! Silloin veistelkööt koiranhampaat ja irvistelkööt, hänellä oli maata jalkainsa alla!
Tämä välitila se oli niin kiusallista ja petollista. Mutta siksi hänen juuri piti ollakin varuillaan, piti vetäytyä syrjään, pois Matinpäivistä ja muista hurjasteluista, olisihan ollut rikos tyttöä kohtaan lähteä näissä tuumissa ja tässä mielentilassa poikamiesten juominkeihin.
Olihan nyt kerran Eskollekin kirkas päivä koittamassa, hänen täytyi se arvokkaasti ottaa vastaan, eikä suinkaan itse sen loistetta hämmentää. Mutta ihmisluonto on heikko; siis ennen kaikkia: vaiti! Muuten, jos hänen salaisuutensa joutuisi maailman suuhun, ei hän voisi olla varmana mistään, — itsestään kaikkein vähimmin.