Kauan oli Esko jo näissä mietteissä istunut puistikossa. Jo vihdoin tuli tyttö kiireesti astellen, — Esko rinnalle. Vaan tänään ei ollut tyttö kaikkein rakastettavimmalla tuulellaan, hänellä oli kiire, oli vähän myöhästynyt ja muutenkin hän hiukan kärtysesti vastaili Eskolle. Jopa pisteliäästikin. Kun Esko nosti lakkia eräälle ohimenevälle, myöskin kaljupäiselle, herralle, niin tyttö nauramaan:
— Kaksi kuuta yhtaikaa!
Hänen päälakeaan pilkkasi! Siitä Esko jo heti hieman sekaantui valmistetuissa puheenaineissaan. Hän oli tuossa juuri aikonut kautta rantain ilmoittaa, että huomeniltana, lauvantai-iltana, hän tulisi tytön luona käymään, jopa vähän siitäkin, missä tarkoituksissa, vaan vaivoin hän nyt sai siitä päästä kiinni.
— Huomenna ne olisi Matin päivätkin, lausui hän kumminkin kotvan kuluttua ilman varsinaista aihetta tähän tiedonantoon.
— Vai niin. No teidän kai on silloin oltava suurilla herrainkekkereillä?
— Olisihan oltava, vaan en ole aikonut mennä. Olen tuuminut pysyä poissa.
— Soo, mistä nyt tuulee! Tuollaiset kestithän kuuluvat olevan oikeita vanhainpoikain mässäyspäiviä.
Vanhainpoikain! Mässäyspäiviä! Tämähän vivahti hieman epäkohteliaisuudelta. Ja kaikki se tiesikin vanhainpoikain mässäyspäivät! Esko tunsi horjuvansa äskeisessä varmassa vakuutuksessaan, vaan jatkoi kumminkin, ikäänkuin ei olisi mitään huomannut.
— Niin, olen aikonut lähteä vähän muualle. Onko teillä mihinkään menoa huomeniltana?
— Meillä on ompeluseura joka lauvantai-ilta. Miksi niin?