— Siellä asuu apulainen, hän on itse jo vanha eikä jaksa enää paljon virkaansa hoitaa. Mutta hänen luonaan on nyt muitakin pappeja, onpa piispakin.
— Vai niin, itsekö mestari, se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän täällä Suomessa sentään vielä tapaa ihmisiä, joita voi puhutella. Onko piispa tarkastusmatkalla?
— On. Hän vierailee nyt vanhan oppi-isänsä luona Viaisissa.
— Niin, niin, Mikael Carpelanus oli täällä aikoinaan koulumestarina, muistan sen hyvin. Saata meidät heti sinne Viaisiin… vai on toista neljännestä matkaa. No, olkoon, en tahdo hevosta, teidän kyntökoninne eivät kelpaa ratsuiksi, kävelen mielelläni tämän heilumisen jälkeen. Heti matkalle vain!
Sen pitemmittä puheitta ja kääntymättä enää enempää tuon juron rantarahvaan kuin hienostelevain seuralaistensakaan puoleen Kustaa Vaasa, joka maihin päästyään kohta oli reipastunut, lähti astumaan oppaaksi ottamansa nuorukaisen rinnalla kalastajakylän ohi metsäiselle tielle. Sade oli tauonnut, päivä pilkisti pilven raosta, niityltä lemahti vastaan kuivuvan heinän tuoksu, vesakko oli raikas ja puhdas ja pikkulinnut tervehtivät pensaikosta saattuetta rattoisalla soitollaan. Vanha kuningas lämpeni ja nuortui kävellessään, eikä se maa, johon hän oli tullut, enää tuntunutkaan hänestä niin perin epäystävälliseltä. Hilpeänä hän ryhtyi viidakossa tarinoimaan oppaansa kanssa.
— Missä sinä olet oppinut ruotsia, poikaseni?
— Turussa, isävainajani kodissa.
— Vai on isäsi jo vainaja. Kuka oli hän eläessään?
— Hän oli Turun pappeja, Pietari Silta.
— Peder Silla — muistanhan hänetkin nimeltään. Olihan, hänellä täällä jokin ylhäinen kirkollinen virka vanhoilta paavilaisajoilta.