— Arkkiteini hän oli aikoinaan, mutta hän kuoli minun kuusivuotiaana ollessani.
— Niin, Skytte-vainaja ylläpiti täällä kauan noita koreita kanungin ja kapitulin-virkoja, jotka olivat paavillisen hierarkian ytimenä, siinä oli ukko itsepäinen! Arkkiteini! — se nimitys kuulostaa jo hautojentakaiselta. Mutta isäsi ei muistaakseni virka-arvostaan huolimatta ollut mikään paavillisuuden patsas, häntähän mainittiin Peder Särkilahden työtoverina.
— Ensin Särkilahden, sitten Agricolan…
— Ja sinä olet nyt tietysti kouluteini, sen arvasin heti kun näin sinut. Ja elät vanhoista, isäsi jättämistä kirkollisista peruista, eikö niin — mikä olikaan nimesi?
— Martti.
— Tietysti, Lutherin kaima. Niin, niillä vanhoilla kirkonprelaateilla oli mahtavat tulot, tulot aneista ja sielumessuista, tulot kymmenyksistä ja prebendeistä, taloja kaupungissa ja taloja maalla… No, onhan niitä kruunulle peruutettu, mutta vielä kai niitä on sinullakin jälellä, kaikkihan ovat osanneet aina jotakin pelastaa, monet paljonkin.
— Ei ole minulla mitään jälellä. Enimmät luovutti jo isäni eläessään pois, loput on viety hänen kuolemansa jälkeen.
— Mutta jäihän äidillesi sentään jokin kirkon tiloista, tunnusta pois, jokin "elatusapu".
— Ei mitään, äitini kuoli aivan köyhänä.
— Omituista. Niin, ne kruunun peruuttajat ovat toisinaan liiankin toimeliaita, peruuttavat leskiavutkin — itselleen, ävertyen siten kirkon ja kruunun kustannuksella, lihovat itse ja laiskistuvat. Tunnen senkin keinottelijajoukon — mutta vielä minä niitäkin puristan! — Kuningas hiukan kiihtyi tuosta omasta juttelustaan, mutta jatkoi taas tyynemmin nuorukaiselle: — Vai on äitisikin jo kuollut. Eleletkö nyt siis sukulaisissasi täällä Viaisissa?