— Ei ole minulla sukulaisia, olen aivan orpo. Vietän vain kesää täällä isä vainajani vanhan ystävän, mestari Karpalaisen tilalla. Syksyllä palaan taas kouluun.
— Ja koska teiniaikasi päättyy, koska valmistut papiksi?
— Vuoden perästä voin ruveta itseäni elättämään.
— Ellet jo ennen. Sinussa tuntuu olevan miehen alkua, kyllä sinä tässä maailmassa puolesi pidät. Hyvä on. — Joko nämä vanhat kasket ovat Viaisten maita?
— Jo ovat, eikä ole talokaan enää kaukana.
Sitä jaloittelua rupesi tulemaan vanhalle kuninkaalle pian tarpeeksi, — hänen seuralaisistaan, vanhemmista herroista, juoksi hiki jo virtanaan. Oli elokuu kulumassa — oltiin vuodessa 1555 —, päivät olivat helteiset eikä siellä sisämaassa tuulikaan tuntunut. Kuningas viskasi turkisviittansa eräälle henkihuovilleen kannettavaksi, sulkaniekkahattunsa toiselle ja aikoi juuri ruveta uudelleen valittelemaan näitä Suomen-matkain vaivoja. Mutta samassa aukeni metsä, eteen levisi keltainen pelto ja sen takalistossa oli korkeanlainen, taitekattoinen puurakennus. Ja pellon halki kulkevaa tietä pitkin laskeutui juuri vasta sanan saanut pappisparvi kuningasta ja hänen seuruettaan vastaan.
II
Nuoremman papin käsivarteen nojaten astui ensimmäisenä kuningasta tervehtimään Taivassalon vanha kirkkoherra Mikael Karpalainen. Tuo ennen niin solakka ja hienopiirteinen mies, joka Turun mustainveljesten munkkina ja sitten luostarinpriorina oli lihaansa kurittanut ja koettanut äärimmäisillä ponnistuksilla turhaan saada vanhat, kaavoihin kangistuneet paavilliset opit ja menot sulautumaan omaksumiinsa uuden ajan vapaampiin ja raikkaampiin aatteisiin, oli nyt pyylevähkö, pitkäpartainen maalaispappi, joka 30-vuotisella toiminnallaan luterilaisen opin palveluksessa oli saanut sieluunsa täydellisen tasapainon ja sopusoinnun. Hän oli jo ruumiiltaan raihnas, mutta mieli oli vielä hilpeä ja kirkas: taistelut olivat jääneet jälelle! Kohteliaana isäntänä hän saatteli kuninkaan ja hänen seurueensa vierasvaraiseen taloonsa, jonka hän jo useita vuosia sitten oli vanhuuden varakseen ostanut ja jossa emäntänä hääri se sama toimelias nainen — ylhäistä Ille-sukua —, joka hänet 30 vuotta sitten puoliväkisin vei mukanaan Turun luostarista, minne mies oli menehtyä sieluntuskiinsa. Teerevänä valmisteli siellä jo ketterä emäntä palvelijatarparvineen aamiaista suurelle, nälkäiselle vierasjoukolle talon väljään, viileään vierastupaan.
Kuningas sai siellä heti eteensä kannun olutta ja oli pian täydessä tarinassa niiden suomalaisten hengenmiesten kanssa, jotka tarkastusmatkallaan sattumalta vierailivat Viaisissa. Mutta hiukan kankeasti siellä tarina aluksi luisti. Kuningas tiesi, että ne miehet, jotka Suomessa olivat työskennelleet puhtaan opin puolesta, hävittäen pois vanhan paavillisen hierarkian, ja jotka siten hänelle olivat tehneet valtiollisessakin suhteessa suuria palveluksia, eivät olleet oikein tyytyväisiä eikä kiitollisia siitä, että hän oli käyttänyt tämän työn tuloksia yksinomaan kuningasvallan hyväksi ja maallisen mahtinsa rikastuttamiseksi ja riistänyt kaikki varat ja kaiken vaikutusvallan pois kirkolta ja koulultakin. Hän oli siitä itse käynyt voimakkaaksi, mutta kirkko oli surkastunut ja köyhtynyt ja sen vaikutusvalta kansaankin oli heikontunut. Varsinkin kävi keskustelu aluksi kankeasti piispa Agricolan kanssa, joka sekä arvoltaan että lahjoiltaan oli ensimmäinen hengenmiesten joukossa.
Mikael Agricola oli näihin aikoihin jo yli viidenkymmenen iässä oleva mies, mutta edelleen kapearintainen, hintelähkö ja hoikkaluinen. Hän liikkui hitaasti ja hillityin elein, koko hänen olemuksensa henki rauhallista, harkittua vakavuutta. Varsinkin hänen silmänsä, jotka ikäänkuin syvältä hiilostivat kuivahkoilta, ohuen leukaparran reunustamilta kasvoilta, olivat sielukkaat ja eloisat, vaihtaen ilmeitä mielialojen mukaan. Kuningas tunsi, että nuo silmät katsoivat hänen lävitseen, ja pyrki sen vuoksi vaistomaisesti karttamaan hänen katsettaan.