He olivat tuttuja vanhastaan — Agricola oli nuorempana usein käynyt Tukholmassa esittämässä kuninkaalle kirjallisia ja kirkollisia suunnitelmiaan ja Kustaa Vaasa oli jo kauan sitten tottunut antamaan arvoa tälle hienoluonteiselle, terävälle miehelle. Mutta hän oli myös ruvennut hiukan arkailemaan hänen lahjakkuuttaan ja omaperäisyyttään, ja siksi oli hän eri tilanteissa leikellyt hänen suunnitelmiltaan siipiä, — siitä olivat välit vähän kireät. Olihan mestari Mikael, joka suurelta osalta oli järjestänyt Suomen uudet, kirkolliset olot ja virkaatekevänä piispana puolenkymmentä vuotta — piispan nimitystä odottaen — yksin hoitanut koko Suomen jakamattoman hiippakunnan, kuin itseoikeutettu sen esipiispaksi. Mutta kun Agricola vihdoin pari vuotta sitten oli käynyt Tukholmassa saamassa kuninkaalta vahvistuksen tähän virkaansa, olikin Kustaa, pyrkien yleensäkin heikontamaan kirkon ja sen miesten valtaa, lohkaissut Turun hiippakunnasta koko Itä-Suomen irti, määräten toisen miehen, Paavali Juustenin, uuden Viipurin hiippakunnan piispaksi. Agricolasta se ei tietenkään voinut olla tuntumatta henkilökohtaiselta epäluottamukselta, sillä olihan hän osoittanut kykynsä riittävän koko Suomen kirkkoa johtamaan.
Vaieten oli vaatimaton kirkonmies nielaissut nämä, niinkuin monet muutkin, loukkaukset ja palannut nöyrästi Suomeen työtään jatkamaan, joskin surren sitä, ettei hän saanut vapaasti kehittää synnyinmaansa kirkollisia oloja siltä pohjalta, jonka hän itse oli luonut. Mutta vähän myöhemmin oli tullut toinen ja vielä masentavampi kolahdus. Agricola oli Suomeen palattuaan viettänyt piispaksinimitystään Turun tuomiokirkossa arvokkaalla, kauniilla kirkollisella juhlalla. Se oli kuitenkin kuvattu Kustaalle prameilevaksi, paavillismaiseksi hiippajuhlaksi, jommoiset kuningas kerta kaikkiaan oli uuteen oppiin ja omaan valtamahtiinsa soveltumattomina kieltänyt. Suuttuneena oli kuningas silloin lähettänyt uudelle piispalle karkeasanaisen, äkäisen nuhdekirjeen, jossa hän soimasi Agricolaa paavillisten menojen matkimisesta ja luvattomasta loistonhalusta. Myöhemmin kuningas oli kyllä huomannut nuhteensa tarpeettoman ankariksi, mutta hänhän ei juuri koskaan peruuttanut sanojaan.
Se haava oli herkkätunteisen piispan mielessä vielä auki eikä hän sitä salannut, tervehtiessään nyt kuningasta alamaisen kunnioittavasti, mutta samalla omankin arvonsa tuntevan kylmyydellä. Sen tajusi kuningaskin ja hän aloitti sen vuoksi keskustelun toisista, maallisista asioista, vuodentulotoiveista ja Suomen viimeaikaisista kuulumisista. Viimemainituista seikoista hän varsinkin innostui utelemaan.
— Mistä johtuu, hän kysyi äkkiä, kannunsa pohjaan kallistettuaan, — että te täällä Suomessa nyt olette niin sotaintoisia, että te välttämättä tahdotte päästä ilmitappeluun ryssän kanssa? Ennen olen aina saanut kuulla ruikutuksia näiden sotien ja rajakahnausten surkeudesta.
Piispa pysyi ääneti, ikäänkuin ei kysymys olisi kohdistunutkaan häneen. Toiset hänen rinnallaan istuvat hengenmiehet taas katsahtivat toisiinsa. Niistä oli tuomiorovasti Kanutus Johannis vahvatekoinen, luiseva mies, varova sanoissaan, ja hän pysyi nytkin varovasti vaiteliaana. Sitä vastoin puuttui puheisiin Turun koulun rehtori, vilkas ja terävä pappismies Ericus Härkäpää, oppinut Wittenbergin maisteri eikä ulkomuodoltaan ollenkaan papin näköinen, vaikka hän kuuluikin tuomiokapituliin. Hänen tietonsa ja lahjansa oli hänen oppi-isänsä Filip Melanchton, antaessaan kymmenen vuotta sitten hänelle Saksasta suosituskirjeen, arvostellut erittäin kiittävästi, ja hän oli sen lisäksi innokas uudistusten mies, joka jo sekä koulussa että kirkossa oli saanut yhtä ja toista toimeen. Vilkkain liikkein hän nyt kuninkaalle vastasi:
— Teidän majesteettinne uskoo meistä liikoja, emme me täällä Suomessa ole sotaisia. Meihin kokonaisuutena soveltuu kyllä aivan oikein se, että valitamme rajakahnauksia, jotka häiritsevät hiljaista arkielämäämme. Olemme sodista liiaksikin kärsineet, rukoilemme vilpittömästi rauhan puolesta.
Kuninkaan silmät laukesivat selälleen ja hän käännähti kipakasti ympäri, iskien katseensa erityisesti Klaus Horniin ja Antti Niilonpoikaan.
— Kuinka on minun tämä ymmärrettävä? Minulle on kerrottu aivan toista, ja sitähän tapahtumatkin osoittavat. Vai kuinka, Horn?
— Se mitä Ruotsiin on Itä-Suomesta kerrottu, pitää kyllä paikkansa, vastasi Klaus Kristerinpoika tyynesti. — Tarpeetonta sotaintoa ei yleensä ole Suomen vapaamiehissäkään, jotka aseita kantavat ja maakunnan turvallisuudesta vastaavat. Mutta seuratessaan rajalla vihollisten vehkeitä on tämä aseväki tullut vakuutetuksi, ettei pysyvää rauhaa saada, ellei kerran käydä viholliseen ankarasti käsiksi. Rauhankeskustelut ja sopimukset, joita on usein yritetty vuosikymmenien kuluessa, eivät vie perille; viholliselle on annettava isku, jonka se tuntee luissaan, ja siihen on nyt katsottu oikean hetken olevan käsissä. Siinä koko sotainto.
— Mutta itse kansassa ei ole sotaintoa, se toivoo rauhaa, väitti Härkäpää kuumeten.