— Mikä on kansa, kivahti kuningas, — sen mielialoja ei saa kysyä, se ei kykene asemaa arvostelemaan.
Keskustelu yritti kuumeta kiivaaksi, mutta onneksi talon pyylevä emäntä, joka sillävälin oli palkkanaisineen kantanut tuvan pitkälle pöydälle runsaat ruoat, lohet ja liikkiöt, juustot ja lampaanreidet, kutsui vieraat aterialle, ja kursailematta kuningas seurueineen kävikin heti herkkuihin käsiksi. Niin kelpo nälän oli meritauti ja jalkataival antanut, että siinä kotvan aikaa aivan vaieten omistettiin kaikki huomio pöydän aarteille. Kun kuningas ja prinssi ensiksi olivat saaneet palansa, kävivät valtaneuvokset ja muut ylhäiset herrat arvojärjestyksessä ruokapöydän ääreen ja äskeinen keskustelu näytti jo kokonaan unohtuneen. Mutta kuningas pani sen, kun ensi palat oli haukattu, uuteen vireeseen, kääntyen nyt piispa Agricolan puoleen ja puhuen tälle vähän pisteliäästi.
— Teillähän, mestari Mikael, on aina kaikista asioista oma, selvä ohjelmanne. Sanokaa nyt, kummalta taholta minulle on asema oikein kuvattu, sodan vai rauhan vaatijain?
Piispa tunsi sanojen oan, mutta oli heti valmis sen väistämään.
— Minulla, joka vietän aikani Pyhän Lauritsan pappilassa kirjallisissa töissäni, ja samalla hoitelen tätä hiippakunnanpuoliskoani, minullahan on kovin vähän edellytyksiä näiden valtiollisten asioiden arvostelemiseen. Viipuriinkaan eivät matkani enää vie; mutta mikäli tunnen sinne kokoontuneen aseväkemme mielialaa, luulen kyllä sen ritari Hornin esittämillä syillä innokkaasti puoltavan sotaretkeä. Itse en hengen miehenä voi turvautua aseisiin, tiedän niiden parhaissakin tapauksissa tuottavan paljon kärsimyksiä, siksi puolustan rauhaa, — se on yksinkertainen ohjelmani.
— Joka on sangen kieltoperäinen, lisäsi kuningas äskeiseen sävyynsä. — Mitä sanot sinä, Horn?
Klaus Kristerinpoika virkkoi nyt äskeistä vakavampana:
— Kukapa ei puolustaisi rauhaa, — mutta millaisesta rauhasta on kysymys? Itärajalla vallitsee jo sotatila, maahamme hyökkää ryssä alituiseen.
— Kun häntä alituiseen ärsytetään, tokasi siihen nyt Härkäpää. — Miten teki Antti Niilonpoika hyökätessään Hantolasta?
— Siihen hyökkäykseen oli pakko, pakko hätyyttäjäin häätämiseksi, puolustelihe Antti aivan kuumenneena. — Sen olen kuninkaalle todistanut ja senjälkeiset tapaukset ovat sen niinikään osoittaneet todeksi.