— Mutta kostaakseen hyökkäsivät ryssät sitten Viipuria piirittämään…
— Kosto vanhoista vihoista, selitti Antti. — Mutta juuri siitä näkyy, kuinka turvatonta on olomme rajaseudussa. Minkä tekivät ryssät nyt maaliskuulla? Aiheetta hyökkäsivät suurella joukolla taaskin rajan yli. Mutta onneksi saivat siellä taaskin selkäänsä. Kaikki osoittaa, ettei siellä voida elää päivääkään turvassa.
— Ja siihen asiaan aikaansaataisiin siis parannus sillä, että nyt lähdettäisiin ilmisodalla herättämään idän nukkuva karhu, intteli Härkäpää. — Se karhu epäilemättä, kuinka sotaonnen nyt kävisikin, ennen pitkää kohoaisi taas kostoksi hävittämään köyhää maata, josta jo itse hyökkäyssota nielisi veroja ja miehiä…
— Tämä pappiskanta on pelkurikanta, jolla ei koskaan valtakuntain turvallisuutta vaalita, urahti Antti ylvästellen.
Nuori Juhana-prinssi oli aterioidessaan yhä suuremmalla mielenkiinnolla kuunnellut tätä erileiristen suomalaisten väittelyä, ja sen varrella olivat hänenkin poskensa käyneet hehkumaan. Hän tarrasi vieressään istuvan nuoren Flemingin käsivarteen ja huudahti tälle innostuneena:
— Niin, oikein Klaus, se kanta on pelkurien kanta, sitä emme koskaan tule kuuntelemaan!
Kustaa-kuningas rypisti silloin kulmakarvojaan ja viittasi poikaansa vaikenemaan. Hetken hän istui sitten kuin kuulemiaan vakavasti punniten, mutta rämäytti sitten keventävän naurun.
— Tehän tulistutte, hyvät herrat, väitellessänne, ikäänkuin aivan uusia asioita minulle latelisitte… Nuo syyt ja vastasyyt olemme kuitenkin jo kuulleet kymmeniä kertoja, olemme niitä seuloneet ja harkinneet, ja harkitsemme vieläkin. Ratkaisu ei riipu niistä, vaan monista muista seikoista, ennen kaikkea niistä tiedoista, joita nyt odotamme vastaamme rajalta. Naapurillamme, suuriruhtinaalla, on vielä touhua tatareistaan, jotka häntä yhä ahdistavat, meidän on nyt täältä läheltä parhaalla tavalla valvottava oman valtakuntamme etua. Mutta yhden seikan olen taas todennut: te suomalaiset olette tässä, niinkuin kaikissa asioissa, riitaiset keskenänne, katsotte ahtaasti asioita, olette kukin kulmallanne itsekylläiset ja itse viisaat. En usko sinua, Antti Niilonpoika Sabelfana, joka tässä ajat omaa asiaasi, enkä teitä pappeja, jotka vain ajattelette paimennettavienne hetkellistä etua ja omia kymmenyksiänne — ratkaisun teen itse, kun aika on kypsä.
Kuningas viittasi kädellään, ikäänkuin käskien lopettaa sen keskustelun ja karkoittaen ne mietteet kokonaan omastakin mielestään. Ateria olikin jo päättynyt, herrat vetäytyivät toinen toisensa perästä ulos, mikä ruokalevolle, mikä pieniin parviin keskustelemaan. Kuningas jäi tupaan ja istui siellä kauan mietteihinsä vaipuneena. Kysymystä, joka hänet oli vanhalla iällä ajanut Suomeen vaivaloiselle seikkailuretkelle, hän ei saanut hetkeksikään ajatuksistaan, ja hänen oli itselleen myönnettävä, että hän ei ollut enää niinkään vapaa tekemään ratkaisua sodasta ja rauhasta kuin hän seurueelleen vakuutteli. Varovana miehenä hän oli kauan vastustellut kaikkia sotatuumia, mutta tapausten virta oli sittenkin vienyt hänet mukaansa. Voisiko hän edes enää palata? Olihan hän jo kevätkesästä lähettänyt Tukholmasta laivastonsa Jaakko Baggen johdolla Nevalle ja Laatokalle saakka, muka tiedustelumatkalle, mutta todellisuudessa ilmeiselle sotaretkelle. Ja Viipuriin kertyneelle sotaväelleen hän oli jo luvannut toimittaa apujoukkoja, — niitä oli hänellä nyt mukanaan melkoinen määrä kuljetuslaivoissa. Hän oli todellisuudessa jo astunut Rubiconin yli, mutta epäili vielä sittenkin askeltaan, ja juuri tämä oma epäilys teki hänet levottomaksi.
Nämä alituiset huolet ja ristiriitaiset mietteet syvensivät niitä vakoja, jotka jo risteilivät Kustaa Vaasan otsalla ja painoivat hänet vanhan näköiseksi. Tosiaankin häntä painosti, hän tarvitsi hetkisen lepoa ja suostui sen vuoksi kernaasti vanhan Karpalaisen ehdotukseen, että hän kävisi ruokalevolle.