Mutta astellessaan nyt kirkkoherran opastamana toiseen tupaan lepäämään kuningas pysähtyi vielä hetkeksi kiviportaalle. Hänen oli ensin järjestettävä matkansa jatkaminen. Keinuessaan pahoinvointisena viime yönä merellä hän oli lujasti päättänyt, ettei hän, mantereen ääreen kerran päästyään, enää jatka matkaansa meritse, vaan ratsain. Nyt oli hänelle kuitenkin vakuutettu, että laivareitti saariston halki Turkuun kulkee aivan suojattuja salmivesiä ja oli paljon vaivattomampi kuin selkähevosella tehtävä maamatka, missä kuitenkin oli salmet soudettavana. Ja niinpä olikin hän nyt, hiukan toivuttuaan, päättänyt sittenkin valita edellisen tien, mutta seuraavaan päivään hän tahtoi joka tapauksessa levätä maissa. Näin ollen hän halusi, jo heti, hetkeäkään viivyttelemättä, saada Turkuun sanoman tulostaan sekä valmistukset siellä käyntiin. Nyt oli vain lähetettävä sopiva mies matkalle.
Sitä miettien hän pysähtyi portaille. Hän kuuli näet alapihalta äänekästä ilonpitoa ja näki siellä seurueen eräiden nuorten miesten pelihtelevän vinttikaivolla. Joku joukosta sai aina tarttua vivun päähän ja toiset painoivat hänet yhtäkkiä korkealle ilmaan, niin että päätä huimasi — siitä aina uusi naurun rähäkkä… Tietysti Juhana-prinssi oli hänkin näissä kujeissa mukana… ja tietenkin oli niitä järjestämässä taas se nuori suomalainen ylimys, Klaus Fleming, joka kevätkesän oli saanut olla hovissa hienoston tapoja ja kielenkäyttöä oppimassa, mutta johon ei ollut hienostusta juuri ollenkaan tarttunut — hän oli tavoiltaan ja käytökseltään yhä vain sama raju maalaisjunkkari, jonka kaikista vehkeistä paistoi selvä talonpoika… Reipas poika muuten, mutta liian raju — ei sovi prinssille seuralaiseksi. Pitää lähettää omille teilleen…!
Otsa rypyssä nuorison peliä katsellessaan kuningas huomasi siinä pihalla myöskin äskeisen teinioppaansa, joka syrjästä seurasi noita ylhäisten vallattomia iloja… Nokkela poika, jospa koettaisi juuri häntä pienessä lähetin tehtävässä. Ja kuningas teki nopeasti päätöksensä.
— Nuori Klaus Eerikinpoika, tule tänne!
Klaus Eerikinpoika Fleming oli näihin aikoihin noin 20-vuotias, lujarakenteinen, karkealuinen nuorukainen, jolla oli tuikea katse ja harvinaisen voimakas alaleuka. Hän oli kopea käytökseltään ja ylvästeli ruumiillisilla voimillaan ja karkeilla tempuillaan yhtä paljon kuin ylhäisillä sukulaisillaan — hänen äitinsä oli Sparre-sukua — ja isävainajansa, kuninkaan luottamusmiehen, ansioilla. Parilla harppauksella hän nyt kiiti kuninkaan eteen, joka virkkoi:
— Me viivymme laivastoinemme täällä huomisaamuun, jolloin lähdemme Turkuun. Mutta sinä saat jo edeltä lähteä taipaleelle. Saat pikimmältäsi käydä äitisi luona Paraisissa, mutta sieltä on sinun jouduttava takaisin Turkuun meitä tapaamaan ja sitten mahdollisimman nopealle ratsastusmatkalle Viipuriin, jonne sinut airueena lähetämme. Ole valmis matkalle kohta! — Mutta odota, saat vielä seuralaisenkin mukaasi! Kutsu teini Martti Pietarinpoika puheilleni!
Klaus kutsui kovalla äänellä teinipojan pihan perältä kuninkaan luo. Nuorukainen saapuikin sieltä posket punehtuneina, mutta käynniltään varmana.
— Oletko valmis lähtemään kuninkaan asialle? virkahti hänelle vanha maanisä.
— Olen, vastasi Martti silmää räpäyttämättä.
— Hyvä. Saat seurata tätä nuorta ylimystä Turkuun — ratsastakaa suorinta tietä, niin nopeasti kuin pääsette, ottakaa ratsut mistä löydätte. Sinun, Martti, on vietävä vielä tänään kiireinen sanoma Turun linnan käskynhaltijalle, Simo Tuomaanpojalle, ja hänelle ilmoitettava, että saavumme linnaan hänen vieraikseen huomenna ja että meidän tulee saada siellä asianmukainen vastaanotto. Ymmärrätkö?